Itseoppineisuuden tärkeys

Itseoppineisuus vai koulutus?

”Jos et ole käynyt koulua, et voi myöskään osata tai tietää.”

Nykypäivänä kouluilla, valtioilla ja eri instituutoilla, jopa yrityksillä on kouluttamisen ja valistamisen monopoli. Jos haluamme oppia ja saada siitä osaamista osoittava todistus, menemme kouluun, jota ilman meillä ei ole pätevää asemaa esimerkiksi ottaa kantaa asiohin, ainakaan uskottavasti. Monien tajuamatta kuitenkaa sitä, että kouluissa opetetaan vain niitä asioita, jotka koulutuspolitiikassa on katsottu tarpeellisiksi. Todellisuudessa asiantuntijuuden mainetta tai uskottavuutta ei saada ainoastaan hienoilla stipendeillä ja tutkinnoilla, vaan se vaatii paljon muutakin.

Opetusministeriö yhdessä koulujen ja eri asiantuntijoiden kanssa päättävät tietyn väliajoin opetussuunnitelmasta, ja siten valta siitä mitä kouluissa opitaan, rajoittuu vain pienelle ryhmälle. Päätökset vaihtelevat aina riippuen ajasta, paikasta, kulttuurista ja jopa yhteiskunnassa vallitsevasta valtauskonnosta. Se mitä kouluissa nyt opitaan, ei ole kuitenkaan sitä, mitä välttämättä meidän tulisi oppia tai osata, ja siten se on ensisijaisesti yhteiskuntaa hyödyttävää, ei välttämättä yksilöä itseään.

Nykyisin koulutus ja työllistyminen kävelevät yhä tiiviimin yhtenä pakettina, joista edellinen on jälkimmäisen edellytys. Kun haet työpaikkaa tai virkaa sinua kiinnostavasta tehtävästä, koulutustaustasi yleensä määrittää sen, saatko kyseisen paikan ja oletko riittävän pätevä. Lisäksi siihen vaikuttavat aikaisempi kokemus ja osaaminen, mutta koulutus on näistä usein määräävin. Me olemme siis hyvin riippuvaisia koulujen ja laitoksien tarjoamasta opista.

Jos haluamme taata paremmat mahdollisuudet työllistyä ja sitä kautta menestyä yhteiskunnassa, monet meistä valitsevat tien koulutukseen, vaikka ei sitä välttämättä haluaisi. Tälle yksinkertainen selitys on se, että eri tehtävissä ja uusilla työaloilla vaaditaan jatkuvasti enemmän sellaista osaamista, jotka instituutiot ja koulut ovat katsoneet riittäviksi työtehtävien hoitamiseksi. Lisäksi työmarkkinat uudistuvat kokoajan, jossa uusia aloja syntyy vanhojen alojen väistyessä tieltä ja sitä kautta ajaen samalla meidät niiden tahojen luokse, jotka voivat päivittää osaamistamme ja antaa virallisen statuksen.

Vaikka vieläkin on aloja, mitkä eivät vaadi erityistä koulutustaustaa, ovat ne silti yhteiskunnan kehittyessä alkaneet häviämään eri korkeampien ammatillisten- ja sivistyksellisten koulutusten yleistyessä. Toiseksi teknologian huima kehitys ja uuden tiedon lisääntyminen ovat osaltaan vaatineet meiltä myös jatkuvaa asioiden päivittämistä ja uuden opettelua. Yhteiskunnassamme vallitsee vahva kouluttautumisen asenne, jossa koulutus nähdään tärkeänä uuden osaamisen ja tiedon lähteenä, kuin kokemuksen tai itseoppineisuuden kautta hankittu oppi.

Tämä koulutuksellinen asenne ilmenee hyvin eri tavoin yhteisössämme. Esimerkiksi töitä etsiessäsi, eri työpaikkailmoitukset ovat usein täynnä erilaisia vaatimuksia, jotka sinun tulee ensin täyttää, jotta voit tulla valituksi. Se kertoo koulutuksen korkeasta arvostuksesta, kuin minkään muun perinteisemmän osaamisen kiinnostuksesta. Myös erilaisilla sukulais- tai tuttavuussuhteilla voi edesauttaa omaa työllistymistä, mutta lopulta osaamisen näyttäminen tulee kuitenkin osoittaa viimeistään itse työssä.

Ihmisten välisissä väittelyissä tai tavallisissa arkipäivän keskusteluissa voimme lisäksi huomata miten ihmisten eri oppiarvot vaikuttavat yksilöiden taustalla ja heijastuvat sosiaalisissa piireissä, usein tiedostamattamme.

Koulutus antaa ihmisille esimerkiksi eräänlaisen ”statuksen”, jota käytetään välineenä esimerkiksi työllistymisen lisäksi myös oman asian ajamiseen, luottamuksen saamiseen tai toisen vakuuttamiseen. Työllistymisen kohdalla usein riittää, että paperit ovat hyvät, jos töitä meinaa saada, vaikka itse henkilön konkreettisesta osaamisesta ei olisi toistaiseksi tietoakaan. Luottamuksen solmimisessa taas koulutetuille ja korkeassa asemassa oleville luottamus annettaan paljon helpommin esimerkiksi työelämässä, kuin henkilöille, jotka eivät ole edenneet kovin menestyksekkäällisesti yhteiskunnan silmissä. Työmarkkinoilla vallitseekin siis ajatus siitä, että koulutetut ovat paljon tuottavampia, kuin kouluttamattomat. Ihmiset myös uskovat ja kuuntelevat mielummin henkilöä, joka on koulutettu sekä pitävät heitä usein viisaina ja älykkäinä, vaikka tällekkään ei löydy mitää takausta.

Koulutuksella on siis monia eri tehtäviä yhteiskunnassamme, kuin vain työnsaanti, Se on yksinkertaisesti oman sosiaalisen ja ekonomisen aseman parantamiseksi tehty väline, jolla yksilöinä pyrimme saamaan muiden ihailua, arvostusta, kunnioitusta, ja sitä kautta tyydytettyä sosiaalista hedoniaamme. Jos ennen vastaavaa sai hankittua voimalla, pelolla ja vallalla, nykyisin saman voi hankkia tiedolla ja pätevyyksillä. Koulutus toimii myös yhteiskunnan jäseniä ohjaavana ja valistavana instrumenttina, jolla taivutellaan ja muovataan yhteiskunta toimimaan halutulla tavalla.

On hyvä muistaa, että henkilö joka tietää oppiarvonsa olevan korkeampi tai runsaampi kuin seuralaisensa, hänen täytyy varoa ettei lankea liialliseen ylpeyteen, kaikki tietävään oletukseen itsestä, vaan pysyy nöyränä kaikesta siitä mitä tietää ja mitä on vielä tietämättä. Myös ne, joilta toistaiseksi puuttuu jokin oppiarvo, ei tulisi katsoa liikaa ylöspäin oppineita, koska ne ovat kuitenkin aivan yhtä rajallisia tiedonsa kanssa kuin ilman oppiarvoa olevat, koulutuksellisen puutteensa kanssa. Toisin sanoen, tietoa voi pitää hallussa mutta sitä ei voi täysin koskaan omistaa.

Vaikka henkilö X olisi profesuurin saavuttanut tähtitieteen älykäs akateemikko, ei se tarkoita sitä, että hän myös osaa asentaa autoonsa uudet renkaat ja vaihtaa öljyt, koska se on alempaan oppiarvoon kuuluva taito. Taitoa ja osaamista on monenlaista, eikä niitä voi luokitella todellisuudessa korkeampaan tai alempaan, parempaan tai huonompaan. Se mitä joku osaa tai hallitsee, on arvoltaan aina suhteellista riippuen itse vallitsevasta olosuhteesta tai tarvittavasta osaamisesta, eikä näin voida oikein asettaa selkeää rajaa näiden kahden välille.

Me ihmiset keskustelemme ja esitämme mitä erilaisimpia väitteitä maailmasta, ihmisistä sekä asioista, mutta arvioidessamme keskustelukumppanin väitettä, suuntaamme katseemme usein liika itse asian esittäjään, kuin esittäjän esittämään asiaan. Antiikistakin lähtien on jo huomattu, että tietyt argumentointivirheet toistuvat usein, joko tahallisesti tai tahattomasti ihmisten keskuudessa. Yksi tyypillisemmin tunnettu virhepäätelmä, joka esiintyy usein, on argumentum ad hominem eli henkilöä vastaan argumentti. Siinä usein kritiikkiä ei kohdisteta esitettyihin argumentteihin, vaan itse vastustajaan henkilönä.

Hyvä esimerkki voisi olla seuraavanlainen tilanne, jossa henkilöt X ja Y keskustelevat maailmankaikkeuden synnystä. Tässä X on tähtitieteen tutkija ja Y tavallinen työläinen, ammatiltaan mekaanikko vailla tähtitieteellistä koulutusta, mutta hän on kuitenkin harrastuneisuuden kautta kiinnostunut eri taivaankappaleista ja niiden alkuperästä. Kuvitellaan, että X ja Y ovat vanhoja koulukavereita, jotka aikoinaan etääntyivät, kun peruskoulun jälkeen piti valita polku uuteen opinahjoon, mutta nyt tapaavat uudestaan kymmenen vuoden jälkeen. He tapaavat nyt rannalla, jossa taivas kimaltelee eri taivaankappaleista, ja missä heidän keskustelun aihe karkaa maailmankaikkeuden pohtimiseen.

Y esittää väitteen, että maailmankaikkeus ei ole syntynyt niin kuin se opetetaan yliopistoissa tai kerrotaan kirjoissa, koska ketään yliopiston akateemikko tai tietokirjojen raapustaja ei ole ollut näkemässä sitä, joten Y sanoo suhtautuvan varauksella siihen. X:ä kuitenkin yrittää vakuuttaa akateemisen yhteisön edustajana ja nykyisten tieteellisten tutkimusten valossa, että tämä ei pidä paikkansa, koska on on vankkaa tutkimusta siitä, että maailmankaikkeus on saanut alkuunsa nimenomaan alkuräjähdyksestä eikä millään muulla tavoin tämä olisi voinut tapahtua, suhtautuen Y:n väitteeseen niin kuin hölmöön takapajuiseen tallaajaan, koska hän on vain koneen osia rassaava näpertelijä. Mistä Y voisi tietää, ei hän ole mitään tähtitiedettä opiskellut tai tutkinut taivaankappaleita?

Tässä kuvitteellisessa esimerkissä X:ä keskittyy siis vain argumentin esittäjään ja hänen koulutustaustaan, ei itse käsitteillä olevaan aiheeseen ja siihen esitettyihin perusteluihin. Tästä syystä X:n argumentti on virheellinen ja siten perustelematon väite. Henkilö joka ei sattumalta edusta tietyn osaamisen oppiarvoa voi aivan yhtä hyvin tietää asioita ja pystyä perustelemaan väitteensä, yhtä pätevästi kuin pidemmälle kouluttautunut. Se mitä X:ä tietää taivaankappaleista, on kuitenkin rajoittunut tieteessä saavutettuihin tutkimustuloksiin, jotka ovat vain väliaikaisia ja sen hetkistä tietoa. Joku päivä voimme löytää sellaista uutta tietoa maailmankaikkeuden synnystä, joka osoittaa nykyiset tieteelliset väitteet virheellisiksi ja samalla muuttaen käsityksiämme maailmasta. Voimme aivan hyvin naureskella tuhannenvuoden päästä, että miten saatoimmekaan uskoa, että maapallo on pyöreä tai että meidän ihmislajin synty on on saanut alkunsa vasta maapallolla tai että maailmankaikeus olisi syntynyt ensimmäisestä alkupisteestä, sillä koskaan emme voi olla täysin varmoja asioista.

Tämä koulutuksellisen ja akateemisen maailman ympärille rakentunut skientismi eli tieteisusko, on alkanut hävittää hiljalleen muiden kouluttamattomien mahdollisuutta pysyä yhteiskunnan kehityksessä mukana sekä päästä osalliseksi kasvavaa akateemista maailmaa. Tästä syystä erilaisten kurssien ja kouluun hakeneiden määrä on kasvanut moninkertaisesti. Tämä nykyinen koulutuksen arvostuksen kasvaminen on luonut uuden yhteiskuntaluokka jaottelun koulutettuohin ja kouluttamattomiin, mikä on lisännyt ikävästi eriarvoistumista. Samalla tavalla kun naisilla ei ollut ennen oikeutta tehdä töitä, sillä ne edustivat toista sukupuolta ja rationaalisuus ja älykkyys oli vain miesten omaisuutta.

Tänä päivänä sukupuoleen perustuvaa oikeutta saada koulutusta, ei enää onneksi tavata länsimaissa. Jaotteluiden lisäksi on syntynyt uusia erilaisia lasikattoja, joita on muodostunut yhteiskunnan muutoksen mukana, jossa esimerkiksi nykyisin ekonominen asema ja koulujen sisäänpääsykokeissa menestyminen ratkaisee, pääsetkö osalliseksi yhteiskunnan tarjoaamaan opinahjoon.

Koulutuksellisesta näkökulmasta vähemmistönä ovat kaikki ne, kenellä ei ole mahdollisuutta päästä koulutukseen tai jatkaa koulutusta, joko terveydellisistä, taloudellisesta, inhimillisistä tai uskonnollisista syistä. Sitäkin suuremmalla syyllä itseoppineisuus on yhä tärkeämpää, ylläpitääkseemme tietopääomaa, osaamista ja ymmärrystä asioissa, jotta emme jäisi kehittyvän ja muuttuvan yhteiskunnan jalkoihin. Suurin osa työstäkin alkaa olla niin kutsuttua tietotyötä eli fyysiset työtehtävät ovat alkaneet väistyä automaatiokoneiden edestä ja kaikenlainen älyllinen ja psyykkinen työ taas lisääntyä. Tämä osaltaan on kasvattanut kysyntää koulutuspalveluille ja sitä kautta ajanut ihmiset hankkimaan lisää osaamista.

Kun menemme ajassa taaksepäin riittävän pitkälle, saavumme ajanjaksoon, jolloin ihmiset eivät edes käyneet koulua, eikä työpaikat vaatineet mitään erityistä koulutusta. Jos osaamisesi luonnostaan riitti johonkin tai olit nopea oppija, sait paikan. Kun kouluja ei vielä ollut, kaikki osaaminen ja tieto perittiin vanhemmilta ja sukulaisilta ja näin vanhempien asema ja osaaminen määritti myös jälkeläisten mahdollisuutta esimerkiksi työllistyä tai parantaa omaa asemaa yhteiskunnassa. Jos esimerkiksi vanhemmat olivat pellon kyntäjiä, myös heidän jälkeläiset pyrittiin kasvattamaan siihen, jatkaen suvun perintöä.

Meitä ihmisiä on ohjailtu, manipuloitu jo kauan ennen kuin ihminen oivalsi, että asiat eivät olekkaan niin kuin ne on meille kerrottu. Me pystymme jokainen riittävällä kiinnostuksella ja uteliaisuudella itse selvittämään monia asioita maailmasta, riippumatta valtaväestön tai hallitsevan yhteisön mielipiteestä.

Antiikin ajasta 600-luvulta eaa. lähtien, kreikassa syntyi aikoinaan suuri halu tuntea ihmistä ympäröivä maailma, sellaisena kun se on, ei sellaisena kuin esimerkiksi uskonnot sen esittivät. Tämän voisi sanoa olleen itsenäisen ajattelun syntyhetkiä. Silloin toimivan yhteiskuntarakenteen ja luonnon luonteen selittäminen alkoi kiinnostamaan ihmisiä ensimmäisenä, josta myös länsimainen filosofia on saanut alkunsa. Uskonnollisia vastauksiakin alettiin pohtimaan uudella tavalla, kyseenalaistaen niiden todellista auktoriteettia asioiden selittämisessä. Vastauksia lopulta lähdettiin etsimään oman ajattelun ja järjen kautta. Myöhemmin ajankuluessa tiede syntyi ja kehittyi kiinnostuksesta selittää todellisuus ja luonnonilmiöt perusteellisemmin, kuin mitä kirkot ja eri uskonnot sitä opettivat. Tämän myötä olemme saaneet paljon uuttaa tietoa ympäröivästä maailmastamme, mutta emme kuitenkaan varmaa, kiistämätöntä tai lopullista.

Jo kauan ennen täysin itsenäistä ajattelua ja järjen käytön osaamista, maailmaamme hallitsivat erilaiset uskonnot, myytit ja taikauskomukset sekä ympäröivä yhteisö. Myyteillä ja tarinoilla pyrittiin selittämään todellisuuden eri ilmiöitä ja niiden avulla kontrolloitiin ihmisiä eri tavoin, kuin myös nykyään, mutta eri tavoin. Ihmiset eivät silloin käyttäneet omaa ajattelua ja järkeä riittävästi, vaan he sokeasti uskoivat asioihin, joita taitavat manipuloijat ja tarinan kertojat sanelivat omaksi edukseen tai mihin ympäröivän yhteisön asenteet painostivat uskomaan.

Vielä nykyäänkin on uskonnollisia lahkoja ja erilaisia syrjäytyneitä yhteisöjä, joita johtaa niin sanottu messias tai sanansaattaja, kenen ohjeita ja neuvoja noudatetaan ilman epäilystä. Kieroa tässä on myös se, että yhteisön johtaja ei välttämättä edes itse usko omaan saarnaan, vaan käyttää sitä vain vallan välineenä ohjatakseen ihmisiä omiin tarkoituksiin ja päämääriin. Lahkoja on esimerkiksi käytetty poliittisena välineenä oman suosion tai aatteen ajamiseen sekä yksittäisten päämäärien tavoitteluun.

Uskonnot ovat joka tapauksessa syntyneet alunperin keinona ymmärtää ja selittää asioita, joita ei aikaisemmin ennen teknologian kehittymistä voitu täysin edes tutkia ja ymmärtää. Filosofi Friedrich Nietzsche on aikoinaan kirjoittanut, että esimerkiksi kristinusko opettaa elämää kieltävää moraalia, joka perustuu itsepetokseen, mikä on aikoinaan muotoutunut antiikin Roomassa orjien keskuudessa. Nietzsche katsoi, että vallitsevassa tilassa, kuten orjuudessa, kristinuskossa heikkouksista tehtiin hyveitä, jossa alistuminen oli kuuliaisuutta ja kyvyttömyydestä taistella vastaan oli anteeksiantoa. Eri uskonnot ovat luoneet erilaisia oppeja ja välineitä, joilla hyväksytään oma asema maailmassa tai vallitseva olosuhde, pyrkimättä muuttamaan sitä. Nietzsche ei arvostanut uskontoja, sillä hänen mielestä ne riistivät itsensä kehittämisen ja vapauden autuuden.

Tänä päivänä meillä vallitsee kuitenkin vahva itsenäinen tieteeseen perustuva akateeminen uskonto, jossa arvostetaan yhä enemmän itsenäisempää pohdiskelua ja ajattelua, vaikka kylläkin vaihtelevasti. Tieteet noudattavat tarkkoja tieteen erilaisia menetelmiä, jotka vaihtelevat aloittain sekä muodostetaan suuren tiedeyhteisön vahvaa vertaisarviointia, joka pitää huolen siitä, ettei ”virheellistä” tietoa pääse leviämään. Vain tiettyjen kriteerien perusteella, kokeiden ja arvioiden läpäisyllä, tutkimus voidaan julkaista viralliseksi tutkimustulokseksi, joka voi tulla vielä myöhemminkin arvioitavaksi uudelleen. Huomaamattamme kuitenkaan, tieteellisiä tutkimuksia harjoittavat yliopistot ja instituutit ovat saaneet niin vahvan aseman tiedomme lähteenä, että tuskin osaisimme enää hyväksyä mitään tiedoksi tai todeksi, ilman niiden puoltoa.

Vastakkaisena sille, että hankimme tiedon ulkopuoliselta taholta, on itsenäinen pohdiskelu, jossa olet itsesi kanssa keskusteleva, vailla ulkopuolista vaikuttajaa. Pyrit keskustelemaan itsesi kanssa samalla arvioiden omia väitteitä ja perusteluja käyttäen näin niin sanottua monologistadialogiaa, jossa yritetään vakuuttua itse omista päätelmistä ja löytämään sekä niiden puolesta, että vastaan puhuvia väitteitä.

Tieteessä tapahtuu tietyn väliajoin niin kutsuttuja tieteellisiä vallankumouksia, jossa vanha teoria tai tieto kumoutuu uuden edeltä. Tieteenfilosofi Karl Popper onkin todennut, että tieteessä teorioita ja hypoteeseja kuuluu falsifioida eli osoittaa epätosiksi, sillä tähänastiset tietomme eivät ole lopullisia totuuksia. Edes tiede ei voi osoittaa erilaisten tutkimusten myötä tuotetun tiedon varmaa olemassaoloa tai totuutta. Voimme siis toistaiseksi vain osoittaa sen, mitkä asiat eivät ole tosia, mutta ei niitä mitkä ovat tosia. Sama ilmiö näkyy meidän omissa ennakkoluuloissa, jotka ovat jatkuvasti koetuksella ja muokkaantuvat ajan myötä.

Me modernin yhteiskunnan ihmiset elämme hajanaisessa tietoyhteiskunnassa, jossa tietoa on saatavilla lähes rajattomasti, jos sitä osaa vain etsiä ja käyttää. Internet, kirjastot, tiedeartikkelit, kirjat, tutkimukset, erilaiset tilastot ja monet muutkin tiedon lähteet ovat vapaasti kaikkien saatavilla tai niitä voi tuottaa myös itse. Niitä täytyy vain osata käsitellä kriittisten linssien avulla ja osata omaksua niistä vain tarvittavat. Asioista voi siis tietää muutkin kuin yliopiston professorit, tutkijat tai nimetyt asiantunijat. Se vain vaatii itsenäistä perehtymistä ilman kenenkää asiaan vihkiytyneen tukea. Toiset hankkivat tietonsa liittymällä instituutin tarjoamaan opinahjoon, toiset taas itsenäisellä toimijuudella ja innokkaalla uteliaisuudella, lukemalla, havainnoimalla ja kuuntelemalla. Monet meistä kuolaa hienojen tutkintojen perään vain, koska haluamme yhteiskunnan hyväksynnän siitä, että voimme olla taitavia ja älykkäitä muiden silmissä, mutta silloin emme pyri etsimään totuutta itsessään, vaan ainoastaan tarkoituksena saada taputusta olkapäälle.

Henkilö, joka ei ole saanut koulutusta voi olla itseoppinut taituri ja yhtä lailla tietää ja osata asioita kuin koulutettu. Molemmat osaavat poikkeuksia lukuunottamatta esimerkiksi puhua, lukea ja ajatella, joiden avulla tietoa voidaan valjastaa ympäristöstä. Itseoppinut voi hyödyntää ja kehittää erilaisia taitoja siinä missä koulutettukin, vaikka ei saisikaan koulun tarjoamaa paimennusta. Itseoppinut voi osata asioita, joita kouluissa ei opeteta ja näin on paljon vapaampi oppimisessa. Kuten vanhemman sukupolven väeltä voi toisinaan kuulla, että koulussa ei opita kaikkea, mutta näin asianlaita todellisuudessa onkin. Kun koulutettu on sidottu koulun valistamaan opetukseen ja tapaan ajatella asioista, itseoppinut on taas riippumaton ja autonominen oppija, oman ajattelun herrana.

Filosofi, aatehistorioitsija Isaiah Berlin on esseessään esittänyt nykyisin tunnetun kaksi vapauden käsitettä. Negatiivinen vapaus tarkoittaa vapautta jostakin, kuten kiellosta ja rajoituksista. Positiivinen vapaus taas vapautta johonkin, kuten vapautta osallistua itseään koskeviin päätöksiin. Voimme tulkita esimerkiksi koulutetun elävän positiivisessa vapaudessa, siinä mielessä, että hänellä on vapaus saada koulutusta ja mahdollisuus päästä osalliseksi akateemista yhteisöä ja koulujärjestelmää. Itseoppinut taas elää negatiivisessa vapaudessa, sillä hän on vapaa instituutioiden ja koulujen opinkappaleista ja manipulatiivisesta ohjailusta. Usein negatiivinen vapaus on nähty vapauden keskeisenä edellytyksenä ja perustavimpana vapauden määritelmänä. Nykyisin kuitenkin katsotaan molempien vapauden käsitteiden edellyttävän toinen toisiaan.

Me tunnemme historiassa monia tieteellisiä vallankumouksia ja maailmankuvaa muokanneita henkilöitä, jotka pelkällä itseoppineisuudella ja kiinnostuksella ympäröivää maailmaa kohtaan ovat selvittäneet tai asettaneet kyseenalaiseksi asioita, joista tämän päivän tutkijat ovat voineet vain uneksia. Tutkijoiden keskuudessa suurin saavutus, jonka he voivat saada, on tieteellinen läpimurto, eli ratkaisu johonkin asetettuun ongelma kysymykseen tai aikaisemman uskotun asian kumoaminen.

Autodidakti eli itseoppinut on siis henkilö, joka on opettanut itseään ilman mentoria tai koulutusta. Itseoppineisuus on tärkeä kriittisen ja vapaan ajattelun kehto, jossa jokainen luo ja hankkii itse itselleen tarvittavat eväät ja räätälöi ne juuri sellaiseksi kuin itse näkee parhaaksi. Itseoppiminen on itseohjautuvaa oppimista, jota nykyisin ei arvosteta koulutusvaltaisessa yhteiskunnassa lainkaan. Jotkut voivat olla osittain itseoppineita ja toiset taas täysin itseoppineita, kumpi vain, sen parempi.

Itseoppineisuuteen kuuluu ajatus siitä, että koulutus tai mentorin ohjaama opetus voi olla rajoittavaa oppimista, jossa oppimista ei nähdä täysin vapaana, riippumattomana ja siten se voi olla jopa harhaanjohtava. Itseoppineisuus on vapautta erilaisista oppirakenteista ja yhteiskunnan ja instituuttien rajoittavista opinkappaleista. Tiedämme valtioita kuten Pohjois-Korea, jossa yksipuoluejärjestelmä (eliittipuolue) vaikuttaa valtion kansalaisten asioihin, joka ulottuu myös koulutukseen asti. Pohjois-Koreassa valtio ottaa esimerkiksi lapset huomaansa jo vauvana, varmistaen sen, että ihmiset kasvatetaan valtion ideologian mukaan, jossa ihmiset näkevät vain oman valtion asiat oikeana, ilman kriittistä ajattelua. Vahva tietosensuuri ja yhden politiikan menetelmä rajoittaa huomattavasti ihmisten elämää ja tiedon vapautta.

Kaikesta huolimatta, vain todellinen kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan voi päästää meidät lähemmäs todellisuutta sellaisena kuin se on ja välttää harhaanjohtavat, manipuloivat ja sokaisevat artefaktit. Nyky-yhteiskunnan näkökulmasta koulutus on erityisen tärkeä pysyäkseen mukana muuttuvassa maailmassa, mutta se ei poista sitä, etteikö jokaisen tulisi muistaa, että itseoppineisuus on taito, jota tarvitaan niin koulussa, työelämässä, sosiaalisissa piireissä kuin itsensä kehittämisessä. Itseoppineisuudella voi laajentaa esimerkiksi niitä osaamisen alueita, joita koulutus ei pysty tarjoaamaan.

Tänä päivänä erilaisten digipalveluiden ja internetin tarjoamat laajat mahdollisuudet antavat välineitä oppia melkein mitä vain huolimatta siitä, oletko koulussa tai työelämässä, paikasta ja ajasta riippumatta. On esimerkiksi ihmisiä jotka ovat oppineet soittamaan erilaisia instrumentteja, rakentamaan autoja tai tekemään ravintolatason ruokia, pelkästään youtube kanavan tarjoaman sisällön avulla tai kirjoja lukemalla. Myös laaja lukeneisuus niin e-kirjat kuin äänikirjat ovat lisänneet mahdollisuuksia päästä kattaviin tietopankkeihin, mitkä oikein valittuina voivat auttaa ymmärtään maailmaa uudella tavalla sekä saavuttamaan uuden tason asioiden oppimisessa.

Vaikka suurin osa meistä haluaa ajatella, että vain koulu pystyy tarjoamaan uuden opinahjon ja välineet osaamiseen sekä ymmärtämiseen, ei se täysin pidä paikkansa. Viimekädessä meistä jokainen itse vastaa siitä, mitä haluamme oppia, mitä opimme ja miten opimme. On esimerkiksi ihmisiä ketkä ovat suorittaneet arvostetun tutkinnon, mutta oppineet hyvin vähän, ja on ihmisiä kenellä ei ole tutkintoa lainkaan, mutta ovat oppineet hyvin paljon. Oppiminen alkaa jo reilusti ennen varhaiskasvatusta ja ei suinkaan pääty koulusta valmistumiseen, vaan on elinikäinen matka, jossa kenestä tahansa voi tulla melkein mitä tahansa.

Kiitos!

A.D