Luonto ihmisten armoilla

Luonto tuottaa ja antaa, kun ihminen kuluttaa ja ottaa.

Kun vuorokaudet vierivät ja päivät vaihtuvat, meidän oma pieni tähtemme, jota kutsumme auringoksi, muiden miljardien tähtien joukossa pitää huolen siitä, että juuri meille riittää valoa, lämpöä ja elämä itse on edes mahdollista. Valo edustaa monissa kirjallisuuksissa ja saduissa hyvää ja pimeys pahaa. mutta valolla on myös omat pahat puolensa. Auringonvalo sisältää esimerkiksi erilaisia UV-säteitä, joista osa suodattuu ensin ilmakehän otsonikerroksessa ja osa vasta ihollamme. UV- säteellä on tutkitusti todettu olevan esimerkiksi syöpää aiheuttavia vaikutuksia ja monia muita mutaatioita synnyttäviä seurauksia, mutta sillä on myös hyviä puoliakin. Se esimerkiksi tuottaa ihollamme D-vitamiini esiastetta, sekä mahdollistaa kasvien hapen tuotannon. Kaikki eliöt ovat riippuvaisia tästä auringon tuottamasta valoenergiasta tavalla tai toisella, jopa ne eliöt jotka asuvat paikoissa, johon auringonvalo ei yllä.

Kun aurinko aloittaa vuoronsa vaihtaessa paikkaa kuun kanssa, se majakan tavoin valaisee koko horisontin, josta kasvit ja erilaiset eliöt, kuten tietyt bakteerit ottavat tarvitsemansa energiansa, omia toimintojaan varten. Kasvit, tietyt bakteerit ja levät sitovat itseensä tätä rikasta energiaa, josta ne muodostavat fotosynteesissä eli yhteyttämisessä kutsutussa tapahtumassa glukoosia. Tätä ne keräävät ylläpitääkseen omia toimintoja, kasvattaakseen juuri, puunvarsia, jossa samalla sivutuotteena vapautuu happea ilmaan. Eläimet taas eivät voi sitoa auringonvaloa itseensä, joten niiden on saalistettava muita eläimiä tai syötävä kasveja saadakseen auringosta peräisin olevaa energiaa.

Vastaavasti me ihmiset pyrimme jäljittelemään tätä upeaa ekosysteemiä ja sen eliöitä, näiden monimuotoisuutta ja sitkeää kykyä selviytyä erilaisista olosuhteista. Monet lääkkeet ja teknologiatkin ovat saaneet innovaationsa kasvien kuin eläintenkin monimutkaisesta anatomiasta ja fysiologiasta.

Kun luonto tarjoaa meille ravintoa, suojaa sekä toimivan elinympäristön, me ihmiset silti ahneudessaan riistämme sen minkä luonto antaa suosiolla ja viemme kaiken jättämättä luonnolle itselle mitään. Kun ihmisiä oli vielä nykyistä vähemmän, luonnon tarjoama ravinto riitti runsaasti kaikille, ilman että niistä piti käydä kauppaa tai sotaa. Nykyisin ihmisipopulaatio on niin runastunut, että luonnolle siedettävän kantokyvyn raja on ylitetty moneen kertaan, eikä se pysty tyydyttämän sille asetettua kysyntää.

Me pidämme luontoa toissijaisena suhteessa meihin ihmisiin, mikä ajatuksena on irrationaalista, koska emme pärjäisi ilman sitä. Me nähdään luonto välineenä ja me ihmiset sen käyttäjinä, mikä yksisuuntaisena ajatteluna ei kauas kanna hedelmää. Monet meistä myös ajattelee ja uskoo, että luonto ja ihmiset asettuvat luonnon järjestelmässä eri asemaan. Kuitenkin nykyisen tieteen valossa on osoitettu, että me emme eroa tästä luonnosta ja sen eri osasista juuri lainkaan, vaikka ehkä emme ulkoisesti muistutakkaan paljoa sitä tai jaa samanlaisia kykyjä, ja näin ollen asetumme todellisuudessa kaikki samalle viivalle.

Evoluutioteorian mukaan joitain miljardeja vuosia sitten meidän kaikkien nykyinen elämä on saanut alkunsa ensimmäisestä solusta, jota kutsutaan alkusoluksi. Tämän jälkeen miljardien vuosien kuluessa, alkusolu on kehittynyt ja jakautunut useampiin eri luokkiin, josta myöhemmin on kehittynyt esilajeja ja niiden myötä drawinilaisen näkemyksen mukaan luonnonvalinnan kautta taas uusia ja uusia lajeja, myös me ihmiset.

Lopulta olemme päässeet siihen, että maailmassamme elää monia erilaisia kasvilajeja, eläinlajeja ja erilaisia mikrobeja, joilla on ollut merkittävä vaikutus elämän syntyyn ja kehittymiseen. Niin kuin edellä sivusin vähän meidän yhteisestä alkuperästä, genetiikka eli nykyinen tieteen osa-alue on selvittänyt, että meillä kaikilla elollisilla todella on vähemmän tai enemmän sama esiperintö eli yhteinen esi-isä. Ihmisetkin luonnollisesti ovat osa eläinlajistoa, mutta olemme vain luoneet oman egoistisen tavan luokitella itsemme eläimistä ulkopuolisiksi, jota kutsutaan toisinaan myös antroposentrismiksi.

Vaikka ulkoisesti katsottuna eläimet ja kasvit eivät istu monien ajatteluun yhteisestä esi-isästä, me silti syvemällä tarkastelulla muistutamme ja jaamme yllättävän paljon asioita, jotka ovat sekä ihmisille, eläimille ja kasveille ominaisia.

Me kaikki tarvitsemme ensinnäkin energiaa, jota kukin eliö hankkii omalla tavallaan ja itselleen soveltuvassa muodossa. Kasvit saavat esimerkiksi energiansa yhteyttämällä käyttäen auringonvaloa ja muita maasta, ilmasta saatavia ravinteita. Eläimet ja ihmiset taas syömällä kasveja tai muita eläimiä.

Me kaikki tarvitsemme myös vettä, sillä riippuen eliöstä, yli puolet painostamme tai biomassastamme on vettä. Lisäksi mikään nykyisen kaltainen elämänmuoto ei selviäisi ilman vettä. Happi on myös meille suuremmalle osalle eliöistä elintärkeä, jota syntyy kasvien, bakteerien ja levien suorittamassa fotosynteesissä, jota moni meistä tarvitsee. Jopa hiilidioksidi on tärkeä, sillä taas kasvit tarvitsevat sitä glukoosin ja hapen tuottamiseen, mutta se ei tarkoita, että hiilipäästöjen nouseminen ei olisi haitallista, koska kasvit voivat sitoa vain tietyn määrä hiilidioksidia, kunnes se alkaa olla myös niille vahingollista.

Vaikka ehkä monille tämä voi tulla yllätyksenä, eliöt ovat riippuvaisia muista saman lajin tovereista sekä muiden lajien yksilöistä muullakin tavoin kuin vain ravinnon lähteinä. On esimerkiksi tutkimuksia, hyvin vähän kylläkin vielä, jossa on tutkittu kasvien ja eläinten sosiaalista puolta. Monet kasvilajit kuten eläimetkin ovat riippuvaisi muista lajitovereistaan, kuten me ihmiset. Tätä hypoteesia on testattu siten, että jokin tietty kasvilaji on istutettu yhdessä koeasetelmassa kasvamaan yksin ja toisessa kahden tai useamman saman kasvilajin kanssa kasvamaan yhdessä. Molemmissa tilanteissa ravintomäärä, valo ja vesi olivat annosteltuina samoja. Tuloksessa ilmeni, että kasvi joka sai juurtua yhdessä toisen saman lajitoverin kanssa eli paljon pidempään kuin tämä joka joutui kasvamaan yksin. Myös eläimillä on nähty tällaista ilmenemistä. Esimerkiksi, jos susilaumasta, joka koostuu yleensä uroksen ja naaraan lisäksi heidän poikasistaan, eksyy laumastaan tai se syrjäytetään, kuolee tämä yksilö paljon varhaisemmin, kuin jos hän eläisi lauman keskuudessa.

Lajien keskinäinen yhteiselo ja vuorovaikutus on siis hyvin tärkeä piirre. Luonnon monimuotoisuus on yksi niistä koko luonnonjärjestelmää ylläpitävistä mekanismeista, jota ilman luonto ei selviäisi. Luonnossa esiintyvät eri lajit ovat siis tavalla tai toisella riippuvaisia toisistaan. Esimerkiksi kukat ja monet kasvit ovat riippuvaisia pölyttäjistä, kuten mehiläisistä, sienet taas kuolleista eliöistä, linnut ja oravat puun siemenistä ja hämähäkkiapinat puun hedelmistä.

Peter Singer on australialainen filosofi, joka tunnetaan erityisesti teoksestaan Oikeutta eläimille (1975). Siinä hän argumentoi taitavasti siitä, miten humanismi pitäisi kattaa myös ihmislajin ulkopuolisetkin lajit, kuten esimerkiksi eläimet. Singerin tunnettu pääteesi oli, että mikäli eläinlaji kykenee tuntemaan kipua, sitä vähemmän sitä tulisi kohdella kuin esinettä. Hän ajatteli, että samalla tavoin kuin me ihmiset emme halua aiheuttaa kärsimystä ja kipua toisille ihmisille, meidän ei tulisi tehdä sitä myöskään eläimille.

Tätä näkemystä kutsutaan sentientismiksi, missä eläimen tai kenen tahansa eliön kyky tuntea määrittää sen, onko sillä moraalista arvoa. Jos esimerkiksi olento pystyy tuntemaan kipua tai kärsimystä, on moraalisesti väärin aiheuttaa sitä sille. Tämä näkemys on kaikesta huolimatta vain yksi monista, johon voidaan vastata esimerkiksi vastaväitteellä, että on olemassa myös eliölajeja, jotka eivät omista kipureseptoreita lainkaan eli eivät samalla tavalla voi tuntea kipua tai kärsiä. Tämä on pulmallinen, sillä voimmeko silti oikeuttaa tekomme, vaikka tietäisimme, että toinen ei joutuisi siitä silti kärsimään.

Nykyisin on myös tutkittu, että esimerkiksi kasveiltakin löytyy jonkinlaista tietoisuuttaa ja kykyä havaita ympäristöstään asioita. Jopa mahdollisesta näköaistin kaltaisesta ominaisuudesta on esitetty hypoteesi, joka on toistaiseksi jäänyt vielä osittain teoria asteelle. Tutkimuksissa, jossa testattiin tätä teoriaa on osittain havaittu viitteitä siitä, että kasvit pystyvät havaitsemaan visuaalista muutosta ympäristössään, mutta ei vielä tiedetä varmaksi, millä ne varsinaisesti asioita ”näkevät”, vaikka joitakin näytteitä asiaan jo löytyy. Sen me ainakin tiedämme jo, että kasvit osaavat esimerkiksi suunnata lehtensä siihen suuntaan mistä auringon paiste osuu parhaiten. Tämä siis vaatii jonkinlaista aistia ja tietoisuutta.

Italialainen kasvineurobiologi Stefano Mancuso on esimerkiksi tutkimuksissaan havainnut, että monet kasvit pystyvät niin oppimaan, muistamaan, aistimaan sekä viestimään. Esimerkiksi tuntokasvi nimeltä Mimosa tunnetaan siitä, että se pystyy muistamaan, jopa yli 40 päivää. Sillä täytyy siis olla jonkinlainen muisti, kuten meillä eläimillä. Myös tietyt köynöskasvit on nähty kykenevän jäljittelemään toisia kasveja, kasvattamalla esimerkiksi lehtensä viereisen kasvin näköisiksi, joka toimii niiden valeasuna ja on yksi puolustuskeinoista uhkia vastaan.

Kun puhumme älykkyydestä ja tietoisuudesta, on se usein nähty kuuluvan vain ihmisille ja tietyille eläimille, mutta sitä on nykyisin tutkittu löytyvän myös kasveilta ja muista luontokappaleista. Vaikka kasvit eivät jaa toistaiseksi samanlaista älykkyyttä ja tietoisuutta kuin ihmiset ja eläimet, on niille mahdollisesti kehittynyt jokin muunlainen äly tai kyky ymmärtää ja oppia asioita, ihmisistä ja eläimistä poikkeavalla tavalla. Me ihmiset tunnemme tällä hetkellä vain tietynlaisia tietoisuuden tiloja ja älykkyyden muotoja, mutta se ei poista vielä sitä vaihtoehtoa, että niitä voisi olla enemmänkin.

Ympäristöfilosofia on alkanut kasvattaa myös suosiotaan, vaikka niihin liittyviä kysymyksiä on pohdittu jo antiikista lähtien. Kyseisessä suuntauksessa pohditaan paljon esimerkiksi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta niin yhteiskunnallisesta, eetttisestä ja esteettisesti näkökulmasta. Se on filosofian osa-alueena laaja, sillä se voidaan jakaa moneen eri alueeseen, kuten esimerkiksi elollisiin, elottomaan, eläimiin, kasveihin, ihmisiin ja näin pohtia näiden kaikkien eettisiä tai ontologisia kysymyksiä.

Suomalaisista filosofeista esimerkiksi Elisa Aaltola tunnetaan eläimiä koskevasta eettisestä tarkastelusta, joka pohtii eläinten itseisarvoa ja sen eri merkityksiä yhteiskunnassamme. Edes mennyt Pentti Linkolakin tunnetaan erityisesti ekofilosofina, joka tarkastelee vielä laajemmin luontoa, niin kasveja, eläimiä kuin elotontakin luontoa. Näillä edellisillä ja monilla muillakin, kuten Peter Singerilläkin on ollut suurta vaikutusta siihen, että me ihmiset olemme niin sanotusi ”ympäristö heränneet” ja alkaneet antamaan enemmän painoarvoa myös luonnolle ja sen häviävälle monimuotoisuudelle.

Ennen on naiivisti ajateltu, että luonnonvarat ovat rajattomat, sillä sitä todella joskus riitti niin paljon, että luonto ehti tuottamaan enemmän kuin sitä kulutettiin. Nykyisin tämä on kääntynyt päinvastaiseksi, eikä luonto kykyne vastaamaan kasvavaan nälkäämme ja siksi ne ovat rajallistuneet. Ympäristötietoisuus on onneksemme kasvanut hurjaa vauhtia ja se näkyy jo niin koulujen opetussuunnitelmissa, kuin myös kansalaisten kierrätyksen, sähköautoilun ja vege-ruokien lisääntymisessä. Myös maarakennusten ja kaivostöiden hankkeissa on nykyisin enemmän viranomaismääräyksin ja ympäristö- ja luonnonsuojelu keinon valvottua.

Monet meistä vieläkin kuvittelee, että ihminen on hallitsevin laji tässä planeetassa ja kaikki muut vasta tulevat peräjärjestäen ihmisten jälkeen, kuten eläimet, kasvit ja muu eloton luonto. Onko asia kuitenkaan aivan niin kuin ajattelemme. Vaikka ihminen on saavuttanut kehityksellisesti kaiken sen, mitä muu elollinen ei ole pystynyt saavuttamaan, ei se vielä määritä sitä, kenellä on valta-asema tässä planeetassa ja mihin tasolle jokainen meistä tulisi sijoittua.

Robert A. Dahl oli yksi aikamme suuria demokratian ja vallan tutkijoita, joka on tunnettu myös klassisesta vallanmääritelmästä, jossa hänen mukaan valta perustuu yksinkertaisesti siihen, että A saa tekemään B:n jotain, mitä B ei ilman A:n vaikutusta tekisi. Vaikka edellinen vallanmääritelmä ei ole tyhjentävä, eikä sitä ole alunperin tarkoitettu sovellettavaksi muihin luontokappaleisiin, on se loistava perusta sille, miten valta yleensä toimii ja jota voitaisiin laajentaa vielä enemmän koskemaan myös ihmisten ja luonnon välistä suhdetta.

Ihmiset omahyväisinä ottavat luonnosta sen minkä haluavat, eikä luonto pysty tekemään asialle oikein juuri mitään. Se passiivisesti taipuu ihmisten tahtoon ja luopuu antimistaan vastustelematta. Luonto taas ei vaadi ihmisiltä muuta kuin kohtuulista luonnon antimien kuluttmaista, mutta jos se vaatisi enemmän, ihmiset pystyvät pistämään vastaan kehittyneen teknologian ja älyn ansiosta. Kuten esimerkiksi tänä päivänä, pystymme suojautumaan erilaisilta taudinaiheuttajilta, luonnonilmiöiltä sekä eläimiltä.

Kuuluisan filosofi David Humen tunnettu periaate kiteyttääkin ytimekkäästi sen, että vaikka asiat ovat tällä hetkellä sellaisia kuin ovat, ei niistä voida johtaa sitä, miten asioiden pitäisi olla. Vaikka tämän hetkinen tilanne on se, että ihmiset nähdään subjekteina (käyttäjinä) ja muu elollinen ja eloton luonto objekteina (välineinä), ei se tarkoita sitä, että asioiden pitäisi olla niin. Historia kuitenkin ovelasti muistuttaa meitä ajasta, milloin me ihmiset olemme joskus eläneet luonnon kanssa täydellisessä harmoniassa, ystävinä ja kumppaneina, missä kaikille riitti luonnonvaroja, eikä niistä tarvinnut taistella ja luontokin pystyi täyttämään kaikkien tarpeet ilman, että sen tarvitsi pelätä sukupuuttoon kuolemista. Siinä mielessä missä valta nähdään olevan ihmisellä, tarkemmin ajatellen itse luonnolla on todellinen valta.

Me hankimme ja tuotamme suurimman osan ravinnostamme joko suoraan luonnosta hankkimalla tai luontoäitiä hyväksi käyttäen kasvattamalla niitä itse. Luonto, jota emme vieläkään täysin ymmärrä tai tunne, voi päättää esimerkiksi milloin meidän ruokinta päättyy, ilmaan vapautetun hiilidioksiidin suodattaminen loppuu tai hapen tuotanto lakkaa. Olemme kaikilla tavoin riippuvaisia tästä elosta, johon me itse myös kuulumme. Vaikka teknologia on alkanut yrittää hiljalleen syrjäyttää luonnon roolia ihmisen tarpeena, ja yrityksenä irrottaa meidät luonnonjärjestelmästä, missä kuitenkin monien tutkijoiden mielestä siinä ei tulla koskaan onnistumaan.

Näistä ajatuksista on myös paljon tehty scifi-elokuvia, jossa esimerkiksi luonto alkaa valtaamaan ihmisten maailmaa, vapauttaa myrkkyjä ja tauteja ympäristöön, saa eläimet hyökkäämään suurina massoina ihmisasutuksiin tai missä kasvillisuus valtaa asuinalueita. Monien mielestä elokuvat ja sarjat ovat täysin keksittyjä ihmisten mielikuvituksen tuotoksia, eikä ne kuvaa todellisuutta lainkaan, mutta niin kuin filosofi Ilkka Niiniluotokin on todennut, että elokuvat ovat eräänlaista vuoropuhelua. Ne esittävät erilaisia hypoteeseja ja dystopioita esimerkiksi siitä miten ihmisille mahdollisesti voi käydä, jos jatkamme samaa rataa, esimerkiksi kuluttaen luonnonvarat ja ympäristön loppuun, luontoa kaltoin kohdellen.

Me emme tosiaan vielä tiedä, kuinka tietoinen luonto on ympäristöstään ja meidän aiheuttamasta luonnon muokkaamisesta ja saasteista. Toisin sanoen, luonto saattaa koska vaan päättää ryhtyä vastatoimiin, niin kuin immuunijärjestelmämme taudinaiheuttajia vastaan. Ihminen kärsii tiedetysti esimerkiksi erilaisista loisista, kuten suolisto tai iholoisista. Osa niistä ovat silti ihmiselle elintärkeitä, ja osa taas haitallisia. Vaikka loiset nähdään usein haitallisina ja vaarallisina, on niillä silti tärkeä rooli meidän terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Luonnon näkökulmasta pahimmat haitalliset loiset maapallolla ovat kuitenkin me ihmiset. Meidän tulisi siis muutta toimintaamme luontoon nähden ystävällisemmäksi, ennen kuin meidän ja muiden aikakausi saa päätöksensä. Astrofysiikassa on jopa pohdittu sitä mahdollisuutta, että planeetta Mars, yksi meidän aurinkokuntamme kiviplaneetoista on joskus ollut yhtä elävä ja kukoistava kuin nykyinen planeettamme Maa, mutta nykyisin se on vain pelkkää hiekka aavikkoa, josta luonnonvarat ovat päässeet valumaan loppuun, josta elonkehä on hävinnyt kokonaan.

Moni meistä on varmasti törmännyt autolla ajaessa tiellä lojuviin raatoihin, tai nähnyt ketun kantavan saalista leukaluissaan, kuitenkaan sen enempää ottamatta kantaa tai osaa niihin. Kuinka moni on esimerkiksi pysähtynyt tienvarteen nähdessään esimerkiksi ketun selällään ja kysynyt vointia tai pyytänyt apua? Monissa tapauksissa, jossa tien poskessa on nähty jänis, kettu tai orava loukkaantuneena, olisi se mahdollisesti voitu pelastaa, jos vain tilanteen nähnyt olisi kokenut tarpeeksi myötätuntoa ja auttamisen halua näitä olentoja kohtaan. Me kuitenkin näemme melkein päivittäin näiden raukkojen eläinten esiintyvän tienvarsilla loukkaantuneina ja menehtyneinä ja siitä on tullut meille näin arkipäivää.

Pohtikaa esimerkiksi tilannetta, jossa tiellä loukkaantunut kettuemo voisi selviytyä pienellä avulla ja palata omien poikastensa luokse, jotka hän on jättänyt yksin hankkiakseen ruokaa, jos vain joku tarjoaisi auttavaa kättä. Meillä ei kuitenkaan aina ole riittävää osaamista, tai tietoa sekä mahdollisuutta auttaa näitä, vaikka haluaisimme. Tienvarsilla lojuvia eläinraatojakin nähdään nykyisin niin usein, että emme koe riittävästi vastuuta tai myötätuntoa näitä lajeja kohtaan ja annamme niiden lojua tiellä samalla tavoin kuin kadulla pyörivien roskien. Me emme tunne niitä kohtaan enää mitään.

Meillähän Suomessa toimii myös eläinsuojeluviranomainen, jonka tehtävänä on auttaa ja suojella eri luontokappaleita. Jos näkisimme kuitenkin ihmisen makaavan tienposkessa, kokisimme velvollisuuden tuntoa pysähtyä ja auttaa, mutta kun on kyse toisesta lajista, ei asiaan suhtauduta riittävän vakavasti, vaikka meillä kaikilla eliöillä on yhtäläinen oikeus tulla suojeltuiksi terveyttä ja henkeä uhkaavissa tilanteissa.

Myös väkivaltainen käyttäyminen eläinten keskuudessa on katsottu tavalliseksi ilmiöksi luonnossa, kun taas ihmisten keskenään aiheuttama vahingoittaminen kielletyksi ja rangaistavaksi teoksi. Ihmisten sallitaan kyllä vahingoittaa eläintä, ruoan tai muun tarpeen tyydyttämiseksi, mutta jos eläin vahingoittaa ihmistä pelon tai nälän ajamana, leimahtaa eläimelle tuonelan portit ja elämä mahdollisesti riistetään. Myös jos tietyt eläinlajit kuten sudet tai karhut lähestyvät liian lähelle ihmisasutusta on niiden hätyyttämiseksi viimeisenä keinona katsottu oikeus käyttää kuolettavaa ampuma-asetta, aivan kuin olisi oikeutettua riistää toiselta hengen vain sillä perustein, että eläin tulee ihmisen reviirille. Jos kuitenkin ihminen metsässä marjastaessa tai sieniä keräessä päätyy vahingossa tai tarkoituksella liian lähelle karhuemon poikasia eli karhun reviiriä on ihmisellä lupa käyttää asetta myös tässäkin tilanteessa, jos se uhkaa metsässä patikoijan henkeä ja terveyttä. Eikö eläimillä siis ole oikeuksia suojella itseään ja muita edes omalla reviirillään, kun kaikki reviirit tuntuvat olevan ihmisten reviirien alla. Tämä vertauksellinen pohdinta ihmisen ja eläimen välisestä oikeudenmukaisuuden tulkinnasta ei ole yksinkertainen eikä helppoa, mutta jossa ajattelu ihmisestä ylempänä lajina muihin lajeihin nähden tulisi asettaa kyseenalaiseksi.

Me myös kaadamme puita, teemme pystykauppaa ja levitämme haitallisia aineita, kuten öljyä, jätettä ja muita saasteita mereen ja muualle luontoon. Myös maanviljely, autoilu ja rakentaminen aiheuttavat merkittävää vahinkoa ympäristölle, josta eivät hyödy muuta kuin ihmiset. Emmekä kaikki tule ajatelleeksi, että se kaikki minkä me vieritämme luonnon vahingoksi, palautuu tavalla tai toisella noidankehää pitkin takaisin meidän haitaksi.

Myös jos pihallemme kasvaa jokin haitallinen rikkaruoho tai puu on kasvanut ikävään paikkaan peittäen maiseman tai estäen uuden talon rakennuttamisen, me usein siivoamme ne pois kasvintorjuntamyrkyillä, kitkemisellä tai hakkuulla, sen pahemmin pohtimatta niiden arvoa siinä ympäristössä. Kuten filosofi Thomas E. Hill Jr. on kertonut teoksessaan Inhimillisen erinomaisuuden ihanteet ja luonnollisten ympäristöjen säilyttäminen (1983), tapauksen, jossa henkilö halusi rakennuttaa uuden kodin itselleen uudelle tontille. Siinä varakas ja merkillinen henkilö osti talon ja tontin, jota ympäröi aluksi kaunis nurmikko, kukkia ja vanha avokaadopuu. Kuitenkin ostamisen jälkeen, hän hakkasi koko tontin sileäksi ja päällysti sen asfaltilla, häätäen ja hävittäen samalla siinä alunperin asuneet eliöt. Myöhemmin Thomas nostatti kysymyksen kirjassaan, että minkälainen ihminen tekee tällaista? Tiivistäen hän päätyi johtapäätökseen, että usein henkilö joka näin kohtelee toista luontokappaletta on joko lyhtynäköinen, piittaamaton tai ei ymmärrä, että on itse myös osa tätä luonnonjärjestystä.

Eli, kasvit joita usein pidämme haitallisina tai pihan ja kodin valtaajina, ovat myös jonkun koteja tai ravintoa, kuten bakteerien ja pieneliöiden, lintujen tai oravien. Puu on esimerkiksi oivallinen pesäpaikka niin monille linnuille kuin oraville, nurmikko taas eri maassa möyrivien matojen ja hyönteisten valtakuntaa ja kukat ja kasvit monien ruokailupaikkoja.

On väistämättäkin selvää, että emme pysty toistaiseksi elämään niin, ettei aina joku luonnon osanen vahingoittuisi, mutta voimme silti istuttaa itseemme ajatuksen siitä, että siihen tulisi ainakin pyrkiä. Sillä ajatus itse on kaiken toiminnan perusta ja lähtökohta, jonka vain me ihmiset voimme kylvötä mieleemme ja levittää niitä ympärillemme, muiden kylvöttäviksi.

Se tulisiko ihmisten saada myös eläimien tavoin hankkia ruokansa täysin luonnosta villien tavoin ja eläimien antaa hakea ravintonsa kaupasta, voidaan vastata sekä kyllä ja ei. Onhan elintarvikekaupassa myytävät tuotteet alunperin lähtöisin näiden eläinten luontaisesta ympäristöstä, luonnosta, joten miksi eivät eläimet voisi tulla hakemaan myös niitä sieltä. Kun me haemme luonnosta ravintomme, olisi se käänteisesti sama kuin eläin kävisi ihmisten kaupassa. Kuitenkin tämä etuoikeus on langetettu vain ihmisille. Me ihmiset saamme kyllä hakea luonnosta tarvitsemamme, mutta eläin ei saa hakea sitä kaupoistamme. Me emme tietenkään toistaiseksi pysty asettamaan eläimiä tai edes kasveja samaan arvoon kuin ihmiset, jo pelkästään erilaisten ominaisuuksien vuoksi, mutta lainaten filosofi Elisa Aaltolan sanoja ”voimme silti yrittää olla mukavia niille”.

Länsimaiden teollistuneissa yhteiskunnissa kapitalistisessa ajattelussa, josta löytyy monia eri muotoja, kulutus, tuotanto ja raha ovat niin pyhiä, että luonto on täysin sivuutettu joksiksin ruoka- ja raaka-aine varastoksi. Esimerkiski liha- ja ruokatuotanto sekä tavarakauppaa pyörittävät instituutit muodostavat valtavia imperiumeja, joilla on merkittävä valta meidän ajatteluun, ruokailutapoihin, kuin myös ympäristön kulutustapoihin. Ne vaikuttavat jatkuvasti meidän tapaan ajatella esimerkiksi lihansyönnistä erilaisin mainoksin ja slowgunein. Lisäksi kapitalistisessa järjestelmässä juuri tavarakeskeisessä kulttuurissa, kulutus nähdään hyvänä ja jopa velvollisuutena. Myös liha on pyörinyt monien meidän mielessä jo kauan sukupolvelta toiselle, mutta ei koskaan, paitsi nykyisin olla ajateltu, että se ei ehkä sittenkään ole paras vaihtoehto täyttää vatsalaukkuamme.

Lihansyönti on tutkitusti nykyisin osoitettu olevan epäterveellisempää, kuin esimerkiksi kasvisyönti ja siksi veganismi on kasvattanut suosiotaan. Myös itse eläinkunta osaltaan todistaa, että kasvissyönti on kannattavampaa kuin lihansyönti. Eläinkunnassakin pisimpään elävät ovat pääosin kasvissyöjiä, kuten adwaita-kilpikonna, joka elää lähemmäs 200-vuotiaaksi asti, jonka pääasiallinen ravinnonlähde ovat lehdet ja ruoho. Myös suurimmat maassa elävät eläimet kuten kirahvit, norsut sekä virtahevot ja sarvikuonot, jotka ovat yksi suurimpia maassa elävistä eläimistä, ovat kasvisyöjiä. Tämä herättää kysymystä siitä, että ehkä liha ei olekkaan meille ihmisille paras vaihtoehto energian ja proteiinin lähteeksi, jos haluamme kasvaa vahvoiksi, isoksi ja elää pitkään.

Netflix:ssä esiintyy dokumentti nimeltä ’ The Game Changers”. Siinä ohjelmassa tutkitaan ja keskustellaan millainen olisi urheilusuorituksen ja terveyden kannalta vaihtoehtoinen ravitsemus nykyiseen tapaan ajatella ruoasta. Ohjelmassa seurataan esimerkiksi, kuinka voimannostaja Patrik Baboumian haastaa itsensä vaihtamaan ruokavalion aikaisemmasta lihapitoisesta täysin kasvipohjaiseen. Hänen kokeiltuaan uutta ruokavalioita jonkin aikaa, hän lopulta sai huomata, että rautaa nouse enemmän, kuin hänen silloin noudattaessaan lihapitoista ruokavalioita, sekä energiaa riitti pidemmäksi aikaa kuin aikaisemmin. Se jäi myös hänelle pysyväksi ruokailutavaksi. Hän teki lisäksi kasvipohjaisella ruokavaliolla uuden maailmanennätyksen painonnostossa. Patrikin uutta ruokavaliota kokeiltaessa hänen monet toverit ja seurapiirinsä aluksi vähättelivät ja jopa nauroivat. Myöhemmin toverit saivat kuitenkin nöyrästi pahoitella ennakkoluulojaan ja alkoivat itsekin harkita kasvipohjaista vaihtoehtoa.

Kasvisyönti on tutkitusti sekä terveellisempää, että kestävämpää pitkällä tähtäimellä. Niin kauan kuin lihansyönti nähdään ”miehen ruokana” tai ihmiselle ominaisena proteiinin lähteenä, me rasitamme luontoa sekä asetamme eläimet eettisesti kyseenalaiseen asemaan, samalla heikentäen omaa terveyttämme. Syömällä ja ostamalla lihatuotteita me samalla rahoitamme lihateollisuutta ja samalla tavoin myös kalaa ostamalla me rahoitamme kalastamista kalateollisuudessa. Tämä on kannattavaa ja tuottoisaa monille karja- ja lihateollisuuksille sekä yrityksille, mutta meille yksilöille terveydellisesti kannattamatonta.

Juuri hiljattain geologisissa mikrofossiilisissa tutkimukissakin on löydetty näyttöä siitä, että alunperin uskottu näkemys ihminen lihansyöjänä on mahdollisesti virheellinen. Fossiiliset tutkimukset ovat osoittaaneet, että jopa ennen lihansyöntiä ihminen on alunperin ollut kasvisyöjä. Mikrofossiilisissa löydöissä on havaittu esimerkiksi kasvien fosiilisia jäänteitä, jotka ovat vielä vanhempia kuin lihansyönnistä jäädyt jäänteet. Myös työkalut on nähty alunperin olevan lihan leikkaamista ja nylkemistä varten, mutta nykyisin on vaihtoehtoisesti pohdittu, että ne saattavat alunperin olla tarkoitettu kasvien pilkkomista ja käsittelyä varten. Eli kasveja on käyttetty mahdollisesti jo kauan ennen lihaa pääasiallisena ravinnonlähteenä.

Myös biologiset tutkimukset osittain tukevat näitä näkemyksiä, sillä esimerkiksi biologien mukaan meidän ihmisten suolisto rakentuu siten, että se on tarkoitettu pikemminkin kuidun ja kasvien sulattamiseen, eikä lihan. Sitä on esimerkiksi argumentoitu sillä, että usein eläinkunnassa lihaa syövillä eläimillä on lyhyt ja leveä suolisto, kun taas kasvisyöjillä pitkä ja kapea. Lisäki meidän purukalusto eli hampaat ja leuan rakenne muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi hevosien ja muiden kasvisyöjien anatomiaa. Tasaiset hampaat, kuten meillä ihmisillä on, eivät ole ensijaisesti tarkoitettu lihansyöntiin vaan kasvien, kun taas lihansyöjillä hampaat ovat enemmän terävän kiilan muotoisia, jotka taas soveltuvat lihan pilkkomiseen.

Tähän liittyen Ihmisten keskuudessa liikkuu lisäksi huolta siitä, etenkin urheilijoiden, että mistä he saavat kaiken tarvitsemansa proteiininsa. Tämä johtaa usein punaisenlihan, kananmunien ja muiden eläinperäisten tuotteiden suurkulutukseen, sekä tuotannon ylläpitämiseen, mutta ei tiedetä samalla sitä, että alunperin eläinperäisestä lihasta saatavat proteiinit ovatkin lähtöisin itse kasveilta. Samanlainen seikka ilmenee kalojen syönnissä, jossa hehkutetaan paljon niiden omega-3 rasvahappovarastoja, hyvän rasvan lähteenä, mutta ei tiedetä taas kerran sitä, että tämä rasvahappo on alunperin lähtöisin merilevistä, jota kalat niitä syödesssään keräävät elimistöönsä. Kalat eivät siis itse pysty tuottamaan omega-3 rasvahappoja, vaan saavat sitä leväkasveista. Tämä kaikki saa meidät pohtimaan aivan uudella tavalla niin syömistä, ravinnon hankkimista kuin myös itse kuluttamista.

Metsästäminen ja kalastus ovat nykyisin nousseet yhä enemmän esille julkisessa keskustelussa ympäristötietoisuuden lisääntyessä, ja siitä puhutaan jatkuvasti niin uutisissa, kouluissa kuin perheissä. Yle-kanavaltakin tulee joka perjantaisin ohjelma nimeltä ’Perjantai’, joka käsittelee erilaisia ajankohtaisia kysymyksiä, jossa keskustellaan eri asiantuntijoiden, maallikoiden ja edustajien kanssa. Ohjelmaan yleensä tuodaan useampia eri näkökulman edustajia, josta usein syntyy mielenkiintoista ja välillä kiivastakin keskustelua. Ohjelmassa vastakkaiset ajattelijat pääsevät keskustelemaan toistensa kanssa asioista, joihin usein löytyy sekä eriävää mielipidettä, että yhteinäistä. Ohjelman tiettyä jaksoa suosittelen itse erityisesti kaikille aiheesta kiinnostuineille, missä keskustellaan siitä, onko eläimellä itseisarvo.

Ohjelmassa vieraina ovat entinen vuorikiipeilijä, metsästäjä Veikka Gustafsson, Korkeasaaren johtaja Sanna Hellström ja eläinten itseisarvoa pohtiva filosofi Elisa Aaltola, josta mainitsin jo aikaisemmin. Ohjelmassa Gustafsson tuo alkukantaisen näkemyksen metsästämisen ihmisen tarpeen tyydyttämisenä, vaikka hänkin osittain vastustaa tiettyjä metsästysmuotoja, kuten trofeemetsästämistä, mutta silti pitää tärkeänä, että ruoka voidaan hankkia suoraan luonnosta, eläimiä metsästämällä, mutta ei ollut niinkään valmis näkemään kasvipohjaista ratkaisua vielä riittävänä vaihtoehtona.

Hellström taas toimii eläintarhan hoitajana, joka tuo omaa kulmaa siihen, miten eläin pitäisi nähdä moraalisessa mielessä. Hellström ei sinällään metsästä eläimiä, mutta pitää yllä laitosta, jossa eläimet elää häkeissä, missä ne eivät voi elää täysin vapaana tai niille luontaisessa ympäristössä. Vaikka ne tekevät kyllä paljon hyvääkin eläinten vuoksi, kuten uhanalaisten lajien suojelemista, emme voisi silti väittää eläinten viihtyvän tai kuuluvan eläintarhaan. Eläintarhoissa esimerkiksi pitkään elävät eläimet usein menettävät luontaisen kyvyn hankkia saaliinsa itsenäisesti, joka on ominainen ja erilainen jokaisella lajilla. Eläimet saavat tarhoissa ruoan usein valmiiksi annettuna, eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään, kun taas villissä luonnossa se on päinvastainen. Ruokaa täytyy etsiä itse sekä kilpailla niistä muiden lajitoverien kanssa.

Kuitenkin itse aiheen keskiössä Elisa Aaltola tuo moraalifilosofisesta näkökulmasta aiheelle olennaisen ajatuksen, siitä että eläin tulisi nähdä itseisarvona, eikä vain välineenä. Aaltola painottaa esimerkiksi sitä, että kun kerran on tutkittua tietoa siitä, että ihminen voi elää ilman eläinkunnan tuotteita, eli on olemassa vaihtoehtoisuus niin miksi eivät kaikki voisi tätä harkita vakavasti ja siirtyä enemmän kasvikunnan tuotteisiin. Itseisarvolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että eläin tai mikä tahansa luontokappale on arvokas itsessään, vaikka sillä ei olisi mitään hyötyarvoa muille, kuten ihmisille.

Kuten filosofi Paula. W. Taylor on aikoinaan pohtinut teoksessaan Luonnon kunnioittamisen etiikka (1980), että meidän kaikkien on aika muuttaa ihmiskeskeinen katsomuksemme enemmän biosentriseksi luontokatsomukseksi, missä ihminen nähdään yhä enemmän osana luontoa, jossa ihmisen oma uskomus lajin yllemmyydestä palautuu takaisin muiden lajien rinnalle, tasavertaisena ja luontoa kunnioittavana toimijana.

Vain me ihmiset, joille on suotu kyky puhua, ajatella rationaalisesti ja muuttua, asettaa meille velvollisuuden siinä, miten me asioista puhumme, ajattelemme sekä muita kohtelemme. Sillä on vaikutusta niin tulevaan sukupolveen kuin nykyiseenkin.

On lisäksi keskusteltu siitä, että jokainen meistä elää aina edellisten sukupolvien jättämien ajatusten, tapojen ja tekojen jäänteissä, jota uudempi sukupolvi pyrkii hiomaan ja korjaamaan aina paremmaksi. Esimerkiksi nyt uudempi sukupolvi yrittää kitkeä pois itsensä vanhemman sukupolven ajatustavoista ja uskomuksista, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilaan.

Klassisesti ihminen on aina nähty luonnon armoilla, mutta nykyisen väestömäärän saavuttama huippu ja luonnonvarojen kuluminen loppuun on asettanut itse luonnon ihmisten armoille. Nyt luonto yrittää vain selviytyä ja löytää yhteisen tavan elää, niin kuin aikojen alussa on ollut.

Kiitos!

A.D

Lisää luettavaa ja katsottavaa aiheesta kiinnostuineille: