Yhteiskunnan talutusnuorassa

Yhteiskunta, se yhteisön muoto joka antaa meille turvaa, suojaa ja toimivan elinympäristön

Se samalla sortaa ja asettaa meidät ihmiset ja muut elolliset eriarvoiseen asemaan, välineellistäen meidät kaikki omaksi hyväkseen.

Tilastokeskuksen 2016 vuoden tekemässä tutkimuksessa Suomessa oli rekisteröityjä koiria yli 700 000, jonka määrä on kasvanut vuodesta 2012 lähes 60 000. Suomessa siis pitäisi liikkua nyt yli 700 000 rekisteröityä koiraa talutushihnoissa ja omistajat sen toisessa päässä, jonka laki myös velvoittaa ainakin julkisilla alueilla. Ne opetetaan omistajan tai erillisen kouluttajan toimesta istumaan, pysymään paikalla ja antamaan tassua. Koiran kouluttaminen suhteessa kissaan ja muihin kotieläimiin on huomattavasti helpompaa, mutta se vaatii sitäkin enemmän omistajalta sitoutumista sekä jatkuvaa halua opettaa. Usein sanotaan, että koira elää omistajan vuoksi ja kissa itsensä vuoksi, mutta poikkeuksia löytyy silti aina.

Kuitenkin valitettavasti myös Suomessakin on paljon koiranomistajia, joilla ei ole riittävää osaamista tai tietoa koiran oikeaoppisesta hoitamisesta, josta on keskustelu myös paljon julkisuudessa. Koirankouluttajat usein puhuvat monissa kirjallisuuksissa ja oppaissa, että ei ole olemassa pahoja koiria, on vain tosi huonoja koiranomistajia.

Koiranomistajan ja koiran välinen suhde muistuttaakin täten hyvin paljon yhteiskunnan ja sen jäsenten välistä suhdetta. Yhteiskuntakin ruokkii meitä, opettaa haluamilleen tavoille sekä moittii tai kehuu riippuen käytöksestämme. Yhteiskunta joka huolehtii jäsenistään huonosti ja mahdollistaa eriarvoiset suhteet sekä luo pelkoa sisällään, luo enemmän väkivaltaisia ja kapinallisia ihmisiä, kuin sellainen joka pyrkii yhtenäiseen ja huolehtivaan ilmapiiriin.

Koirakin on hyvin vaikea saada tottelemaan, jos se ei tiedä sille asetettuja rajoja tai ei koe ympäristöään turvalliseksi tai ole tyytyväinen saatuun kohteluun. Niin kuin yhteiskunta ja sen sisällä vallitsevat asenteet voi tuomita yksilön toiminnan vääräksi tai kielletyksi, koiranomistaja muistuttaa koiraansa huonosta käytöksestä. Vaikka yhteiskunnan eri osaset, valtio, talous tai uskonnot vaikuttavat meidän jokaisen toimintaan jatkuvasti, myös me yksilöinä voimme vaikuttaa yhteiskunnan muutoksiin, jos vain tahdomme. Koirakin voi päättää olla tottelematta omistajaansa tai kieltäytyä syömästä sen tarjoamaa ruokaa vain osoittaakseen tyytymättömyyttä kohteluunsa.

Vaikka moni meistä varmasti haluaisi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun mahdollisimman paljon, on silti asioita joihin emme juuri aina voi vaikuttaa ja se onkin hyvin luonteenomaista elämän kiertokulussa. Me emme esimerkiksi pääse valitsemaan minkälaiseen perheeseen tai maahan synnymme, emme voi päättää saammeko tulevaisuudessa kavereita, terveen ja pitkän elämän, lapsia tai hyvää koulutusta, sillä näitä ei voi päättää etukäteen, vaan niihin ainoastaan voi vaikuttaa yrittämällä tai mukautumalla.

Eksistenssifilosofiassa ajatellaan esimerkiksi, että olemassolo edeltää aina ennen olemusta eli essentiaa. Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre ajatteli, että meidät kaikki on tuomittu vapauteen ja olemme kaikki niin sanotusti ”maailmaan heitettyjä” eli lähtökohtaisesti vain olemassa, missä ihmisen olemus ja tarkoitus rakentuvat vasta myöhemmin meidän tekemien valintojen ja ratkaisujen kautta. Tämän mukaan meillä ei siis ole etukäteen päätettyä päämäärää tai tarkoitusta, vaan me itse vastaamme lopputulemasta. Vastalauseena tälle voidaan kyllä esittää se, että edes lopputulemaa emme aina voi vaikuttaa, koska meihin vaikuttavat silti monet erilaiset voimat. Ajatus jokaisen itsenäisestä kehittymisestä ja kasvamisesta maailmassa on silti lähtökohtaisesti jokaisen omalla kontolla.

Onnettomat syntyvät levottomille alueille, kurjuuden ja köyhyyden ympäröimäksi ja toiset taas vauraaseen ja turvalliseen. Vaikka ehkä lähtökohdat ova erilaiset, omilla valinnoilla ja teoilla on suurin ja ratkaisevin merkitys. Kaikille onnekkaille kaikesta huolimatta on annettu elämä, jota me muokkaamme ja hiomme omanlaiseksi kaikesta epäonnistumisesta, onnistumisesta, vääryydestä ja esteistä huolimatta. Sanomattakin on selvää, että joillekkin tämä on helpompaa ja toisille vaikeampaa, mutta se on runollisesti sanoen elämää. Ne jotka sopeutuvat ja selviytyvät olosuhteista huolimatta, ovat kaikkein potentiaalisia selvitymään menestyksekkäälisesti.

Usein virheellisesti sekasortoon ja väkivaltaan liittetty anarkismi on aatesuunta, missä asenne valtiota tai auktoriteettia kohtaan on usein kielteinen. Anarkistit eivät silti ole aina väkivaltaisia tai kaaosta haluavia, vaan ensisijaisesti yksilöiden vapautta ja itsenäisyyttä arvostavia, jotka vain suhtautuvat skeptisesti auktoriteetteja kohtaan. He edustavat hyvin yhteiskuntafilosofista kysymystä, missä kysymys ihmisen velvollisuudesta totella poliittista auktoriteettia kohtaan kyseenalaistetaan ja samalla asetetaan kysymykseksi” Onko valtio todella tarpeellinen?”. Aivan kuten koira kyseenalaistaisi omaa tarvetta totella holhoavaa omistajaansa ja voisi katsoa pärjäävänsä aivan hyvin ilman sitä.

Nykyisin harvat ihmiset eivät enää osaisi elää ilman valtiota, kaikkineen palveluineen, asuntoineen, autoineen ja tätä valtavaa kulutuskulttuurista pesää. Vaihtaisiko esimerkiksi koira säänölliset herkkuateriat ja makupalat roskisten dyykkaamiseen, tai omistajan tarjoaman suojan metsässä patikoimiseen, kun se on saanut kasvaa ympäristössä, missä kaikki on helposti saatavana ja mistään ei tarvitse itse huolehtia? Tapa miten ennen luonnossa metsästäjä-keräilijät elivät, hankkien ravintonsa metsästämällä ja rakennusaineet keräämällä suoraan ympäristöstä, me teemme saman nykyisin kävelemällä pitkin ostokäytäviä joutumatta vaarantamaan terveyttämme, muuten kuin kassojen pitkissä jonoissa.

Kaikki annetaan tänä päivänä meille suoraan valmiina käteen, eikä niiden alkuperästä tai valmistamisen haitoista ole suuremalla osalla tietoakaan. Suurin syy tälle miksi emme ole tietoisia tekemistämme haitoista onkin se, että monesti toiminnastamme johtuva haitta ei välttämättä esiinny suoraan omassa elinympäristössämme tai silmin nähtävästi juuri sillä hetkellä. Monilla saasteilla ja myrkyillä joita toimnnastamme syntyy ja siirtyy luontoon, on yleensä joko kauaskantoiset seuraukset niin ajallisesti kuin maantieteellisesti eli vaikuttavat vasta tulevaisuudessa tai laajemmalla alueella. Esimerkiksi monet kehitysmaat kärsivät varakkaampien teollisuusmaiden päästöistä ja jätteistä, joita kulkeutuu tuulen ja veden mukana jopa toiselle puolelle maapalloa. Myös monien varakkaampien valtioiden yritysten tuotannot on siirretty halvempien maiden piiriin ja näin uskomme samalla, että pahimmat saasteet ovat köyhempien valtioiden aiheuttamaa, näkemättä sitä kuka oikeasti ne sinne alunperin on perustanut.

Jos voisimme kysyä meitä edeltäneiltä alkuasukkailta, että haluaisivatko he elää tulevaisuudessa yhteisössä missä lait rajoittavat vapauttamme, sen eri instituutit määrävät toimintavoistamme, ruokaa saisi valmiiksi tapettuna ja luontoa käytetään jätekaatopaikkana, voisivat he kokea sen hyvin pelottavaksi ja vieraaksi, kuten me ajatusta takaisin luontoon palaamisesta ja ruoan metsästämisestä. Kuitenkin on vielä ihmisiä, jotka ovat halunneet palata takaisin luonnon läheiseen elämään ja vetäytyneet syrjään yhteiskunnan ulkopuolelle, vapauden ja itsenäisyyden nimissä. Myös kotikasvatetetun koiran olisi hankala enää siirtyä sen luontaiseen ”alkuperäiseen” ympäristöön ja ryhtyä itse oman elämänsä ylläpitäjäksi, kun se on kasvatettu koko ikänsä valmiin murokipon ja vesikulhon äärellä, mitkä täyttyy päivittäin säännöllisesti itsestään.

On myös ihmisiä, jotka ovat erakoituneet yhteiskunnan ulkopuolelle tyytymättömyyden tai vähemmistöisyyden ajamana. Kuten edellä jo osittain sivusin, että koirat ja monet kotieläimet joutuvat vuosittain kaltoinkohtelun tai heikon hoidon kärsimäksi, joka voi johtua osaamattomuudesta tai tietämättömyydestä, mutta myös yhteiskunta voi koetella ja kohdella meitä ihmisiä tiettyjen asioiden suhteen epäreilusti ja saada meidät kokemaan yhteiskunnan hyljeksimäksi tai retuuttamaksi. Esimerkiksi silloin, jos yhteiskunnassa paheksutaan jotain mitä joku yksilö itse edustaa tai pitää oikeana, mutta jota enemmistö ei kannata, kokemus ulkopuolisuudesta on ymmärrettävää.

On kuitenkin olemassa vielä pitkäikäisiä sukupolvia, jotka eivät ole muuttaneet elintapoja, vaikka maailma on modernisoitunut ja kaupungistunut yhä enemmän. Esimerkiksi Maasait eli Masait heimo, joka elää Kenian alueella luonnonläheisessä elinympäristössä, ovat säilyttäneet perinteensä, huolimatta siitä, että maailma edennyt jo digitaaliseen aikakauteen.

Jotta yhteiskunnan jäsenet ja eri toimijat olisivat tyytyväisiä, sen tulee tyydyttää mahdollisimman monien tarpeita. Esimerkiksi valtion tulee verojen keruuta vastaan tarjota palveluja, toimivan infrastruktuurin. Lisäksi erilaisten vapaa- ja yleishyödyllisten yhteisöjen ja järjestöjen tehtävänä on lisätä ihmisten mahdollisuutta järjestäytyä aatteen tai asian puolesta. Yritysten tehtävänä on taas pitää taloutta ja kilpailua yllä. Kirkkojen ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen säilyttää erilaisia vakaumuksia ja riittejä. Näistä kaikesta ja monesta muustakin, meidän yhteiskunta muodostuu, jossa jokaisella on tärkeä oma roolinsa. Näin ollen koiranomistajallakin on tärkeä rooli ja vastuu siitä, että koira kokee omistajansa huolehtivan hänestä ja että sillä on hyvä olla.

Työtä on tehty siitä asti kun ihminen keksi muokata ympäristöä ja tuottamaan erilaisia hyödykkeitä. Aluksi työstä saatavat hedelmät toimivat itse palkkana työnteolle sekä motiivina, mutta nykyisin sitä tehdään vain siitä erikseen saatavan palkkion toivossa. Työ on nähty alunperin miehelle kuuluvana, jo pelkästään biologisten ominaisuuksien, kuten lihasvoiman ja järjen. Myöhemmin kuitenkin naisetkin siirtyivät kotirouvista opettajiksi ja sairaanhoitajiksi, sekä saivat yhä enemmän jalkaa oven väliin, jolloin myös ajatus naisesta järjellisenä olentona nosti naiset parempaan asemaan. Edelleen työsektoreilla miehet työskentelevät paljon fyysisemmissä tehtävissä, kuten armeijassa, poliisissa, pelastuslaitoksissa, kun taas naiset vähemmän fyysisemmissä, toimisto- tai asiakaspalvelu tehtävissä. Kuitenkin tämä sukupuolen muodostoma segregaatio on alkanut hälventyä yhä enemmän ja naisia sekä miehiä työskentelee nykään yhä enemmän samoilla aloilla.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä työtä itsessään tärkeänä, vaan ainoastaa välineenä saavuttaa parempaa. Osa meistä tekee työtä vain saadakseen välttämättömät ja osa taas raataa työssä, kuin se olisi elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä, tavoitellen rikkauksia ja materiaalista hedoniaa. Onnellisuutta tutkivat tutkimuksetkin osoittavat, että esimerkiksi ihmiset jotka tekevät työtä enemmän kuin keskivertoansiotyöläinen, kokevat he useammin elämässä tyytymättömyyttä, stressiä ja terveydentilan alenemista, kuin ne jotka käyvät työssä vain elääkseen, arvostaen muita asioita enemmän, kuten vapaa-aikaa, ystäviä sekä perhettä.

Vielä vallitsevan kapitalistisen ajattelun ja vanhentuneen talousajattelun myötä, työn tehokkuus ja työmäärä menevät edelleen yleisen hyvinvoinnin edelle ja se näkyy kaikissa niissä, jossa työhyvinvointia ei aseteta ensisijaiseksi. Se näkyy yrityksen työntekijöiden korkeana työuupumuksena sekä pitkinä sairaspoissaoloina, mikä tuo yritykselle paljon menekkiä sekä lisäksi perheille ja sen yksilöille paljon menetyksiä. Terveydestä ja unesta ollaan monesti valmiita luopumaan, jos vain työtä on tarjolla ja rahaa ansaitaan unohtaen täysin kaiken muun tärkeän. Työmoraali on vielä vanhanaikainen monilla ja täten monet vielä saattavat ryhtyä hyvä palkkaiseen työhön tietäen silti sen olevan epäterveellistä itselle tai ottaa vastaan ylimääräisiä työvuoroja, tietäen samalla omien voimien jo ehtyneen.

Muistettava on kuitenkin, että ajatus työn tärkeydestä kantaa juurensa maatalous- ja teollistuneen vallankumouksen ajoilta asti, jolloin töiden tarjoutuessa eteen, se oli kuin lottovoitto ja sitä tehtiin niin kauan kuin sitä riitti ja oma terveyskin oltiin valmiina antamaan pantiksi. Silloiseen aikaan työtä oli tarjolla niukasti. Mutta silloin työtä tehtiin vain elääkseen. Nykyisin yltäkylläisessä yhteiskunnassa työtä tehdään vain tavoitteena kasvattaa omaa pääomaa, mutta ei enää vain siksi, että se olisi välttämätöntä.

Työnteon alkuperäinen tarkoitus on siis vääristynyt nyky-yhteiskunnassa. Nykyään ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa työmäärään ja työlajiin enemmän kuin koskaan, mutta silti sitä ei osata tai haluta säännöstellä oikein. Jos menemme ajassa taaksepäin, työ oli joskus välttämätöntä, jotta perhe saatiin elätettyä ja silloin tehtiin työtä niin kauan kuin sitä oli. Nykyään työntekijöitä suojellaan erilaisilla työsuojeluilla, lakisääteisillä vuosilomilla sekä työterveyshuollolla. Se antaa paremman mahdollisuuden ylläpitää työn ulkopuolelle jääviä instituutioita ja verkostoja ja sitä kautta säilyttää omaa hyvinvointia.

Työttömyyskin Suomessa on korkea ja se nähdään piilotetusti yhteiskunnan silmissä rasitteena juuri tämän vinoutuneen työmoraalin myötä. Työttömyyttä myös hävetään ja se voi monien kohdalla vaikuttaa niin terveyteen kuin hyvinvointiin. Se on yhteiskunnalle taloudellista menekkiä, jonka työssäkäyvät maksavat veroistaan, josta ei yhteiskunnassa luonnollisesti tykätä. Työ silti vie useimmilta meiltä terveyden, lyhentää elinajanodotetta sekä riistä meiltä täyden vapauden elää täysinäistä elämää, jota ei usein oteta puheeksi yleisessä keskustelussa, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan tavotteiden ja asenteiden kanssa. Työttömyyden pelossa ja siitä mahdollisesti tarrautuvan stigman vuoksi saatamme ottaa vastaan työtä, jonka emme kuitenkaan katso itsellemme sopivaksi tai sorrumme ajamaan itsemme puhki työuupumukseen asti, vain jotta varmistamme työmarkkinoilla pärjäämisen ja saamme maksettua postiluukusta tipahtaneet laskut.

Niin kuin filosofi Lauri Järvilehto toteaa kirjassaan Upeaa työtä (2013), että työttömyys on monien ihmisen elämässä yksi vaikeimmista tilanteista, mutta sen voi myös nähdä ponnahduslautana uuteen ja parempaan menestymiseen elämässä. Se antaa esimerkiksi mahdollisuuden järjestää elämän uudelleen sekä antaa mahdollisuuden pohtia uutta urapolkua tai alan vaihtoa, jota on hankalampi työssä ollessa tehdä.

Työttömyyttä ei tulisi siis ajatella haittana, vaan ihmisten uutena mahdollisuutena kasvaa ja kehittyä parempaan suuntaan, joka voi maksaa itsensä myöhemmin takasin. Täytyy myös muistaa, että työttömyys ei kuitenkaan aina johdu työntekijästä itsestään ja siksi on tärkeää, että sellaisia tuetaan ja autetaan pääsemään takaisin työmarkkinoille. Monissa maissa ei ole tällaista pohjoismaista turvaa työttömäksi jäädessä, ja silloin uhka syrjäytymisestä yhteiskunnan ulkopuolelle on suuri, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa on tutkittu olevan yksi rikolliseen elämään johtavista syistä.

Yhteiskuntateoreetikko Steven Lukes pohti aikanaan Robert A. Dahlin klassista vallanmääritelmää ja totesi, että on kaksi merkittävää vallan ulottuvuutta, joista yksi niistä on kaikkein vaikutusvaltaisin, se on valta muokata ihmisten ajattelua. Valta muokata ajattelua on ensisijaisesti niillä ketkä päättää kasvatuksesta ja koulutuksesta, mutta myös erilaiset mediat, sosiaalinen verkosto vaikuttavat meidän ajatteluun jatkuvasti. Harvoin ihminen kyseenalaistaa asiaa, jota hänelle on opetettu tai uskoteltu läpi elämän. Siksi meidän on tärkeä pystyä avamaan silmämme ja nähdä kauemmas ja laajemmin, kuin meidän todellisuudessa halutaan tässä yhteiskunnassa.

Me emme oikeastaan aina tiedosta tai ole varmoja siitä toteutammeko elämässä juuri kasvatuksesta tai vanhemmilta saatua valistusta, koulun antamia oppeja vai median mainostamaa ihannetta. Me voimme uskoa toimivan tavoitellen omia päämääriä tai haluja, mutta monesti teemme asiat juuri siten, kuin yhteiskunta näkee parhaaksi, käymme töissä, hankimme lapsia ja rakennamme samalla yhteiskuntaa sille edulliseen muotoonsa. Me olemme osa suurta järjestelmää, jonka sisällä on aina vaikeampi ajatella toisin kuin sen ulkopuolella. Niin sanotusti ”thinking outside the box” on hyvin harvassa ihmisillä kuin taas ”thinking inside the box”. Monet asiat ympärillämme vaikuttavat meihin tiedostamattamme, mutta uskomme silti toimivamme täysin omilla ehdoilla.

Harvemmin koirakaan kyseenalaistaa omaa rooliaan koirana, kun koiranomistaja käskee koiraa istumaan, noutamaan keppiä. Se tekee sen koska siihen se on kasvatettu alusta asti pitäen, sen enempää miettimättä sitä. Meissä kaikissa jokatapauksessa asuu pieni utelias tutkija, joka harvassa meissä saa riittävästi rohkeutta kyseenalaistamaan nykyistä ja miettimään parempaa huomista. Mutta se riittää, että on yksikin joka uskalta ottaa ensimmäisenä askeleen parempaan ja hyvään maailmaan. Kaikki alkaa ensimmäisestä, niin kuin maailmankaikkeus ensimmäisestä alkupisteestä, kuin myös rotuerottelun sortuminen, ensimmäisestä sitä ajatusta vastaan asettuneesta.

Patriotismi eli isänmaallisuus on hyvin vahva osa suomalaisuutta ja Suomea, jossa aikanaan mahdoton tehtiin mahdolliseksi Suomen ollessa Venäjän keisarikunnan alaisuudessa. I:n maailmansodan aikana suomalaisia lykästi, kun väliaikaisesti Venäjän vallan kaapanneet Lenin johtamat bolsevikit antoivat Suomelle 1917 mahdollisuuden itsenäistyä, sillä he katsoivat sen oikeutetusti kuuluvan heille.

Tärkeänä osana tätä saatua itsenäisyyttä, tuhannet miehet vuosittain suorittavat asevelvollisuuden, jota on pidetty yhtenä isänmaallisuuden kunnioitamisen ja miehisyyden polkuna. Miehiltä on aina odotettu asevelvollisuuden täyttymistä, mutta, josta poikkeamalla, se saattoi vaikuttaa esimerkiksi työllistymiseen tai joutumista yhteiskunnan piinapenkille. Nykyisin asevelvollisuuden vaikutus työelämässä on rajoitettua, ellei kyse ole erikseen oikeuttavasta perustelusta, esimerkiksi suoraan tehtävään liittyvästä vaatimuksesta. Nykyisin se on avattu myös naisille vapaaehtoisena väylänä uusiin urapolkuihin sekä mahdollisuus ottaa osaa kansalliseen aatteeseen.

Meistä kuitenkaan kaikki eivät kannata samaa aatetta tai ajatusta sotilaallisesta puolustuksesta tai pakollisesta värväytymisestä armeijaan. Esimerkiksi pasifistit eli rauhanaatteen edustajat vastustavat usein väkivaltaa ja sotaa. He eivät näe ongelman ratkaisujen keinona väkivaltaa vaan arvostavat rauhaa ja toimeentulemisesta muiden kanssa. Suomessa esimerkiksi miesten kohdalla totaalikieltäytyminen on säädetty rangaistavaksi teoksi vähintään ehdollisella vankeudella, missä samalla heijastuu yhteiskunnan vahva isänmaallisuuden arvostus, joka ei huomioi yksilön omaa tahtoa, vaan aina yhteiskunnan.

Kuitenkin niin Amnesty Intrenational järjestö sekä Euroopan Neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu ovat ottaneet kantaa siihen, että Suomi osittain rikkoo YK:n ihmisten kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta. Tämä yleissopimus takaa yksilöille välittömästi subjektiivisia oikeuksia. Se turvaa muun muassa oikeuden elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, oikeuden yksityisyyteen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, ilmaisun-, ajatuksen- uskonnon- sekä liikkumisvapauteen ja yhdenvertaisuuteen tuomioistuinten edessä. Nämä vapausoikeuspainotteiset sopimukset velvoittavat valtioita pidättäytymään tietyistä yksilöiden vapauspiiriä rajoittavista toimenpiteistä, jossa esimerkiksi asevelvollisuudesta- ja siviilipalveluksesta kieltäytymisen seurauksena saatava rangaistu on ristiriidassa tämän yleisopimuksen kanssa.

Kysymys kuuluu, voisimmeko osoittaa isänmaallisuuden jollain muulla tavoin, kuin antamalla elämästämme 6kk, 9kk tai 12 kk puolustusvoimille tai 12kk siviilipalvelukselle? Asepalvelus kyllä varmasti toimii monien kohdalla kasvattavana ja opettavana laitoksena kohti aikuisuutta, mutta monille se on myös suuri ajanhukka. Vaikka kyse on lopulta lyhyestä palveluksesta, on siinä ihmisen vapaus ja määräysvalta omaan elämään osittain riistettynä. Asepalvelusta ei uskalleta myöskään vastustaa tai kieltää, ainakaan julkisesti, sillä yhteiskunnassa vallitseva asenne on niin vahva, että siitä kieltäytyvät kokisivat häpeää ja epäkunnioitusta Suomea kohtaan. Tämä on hiljalleen alkanut kuitenkin purkautua nuoremman sukupolven astuessa vanhemman tilalle, jossa itsenäinen ajattelu, arvovapaus ja liberaalisuus vallitsevat voimakkaammin.

Joku voisi haluta käyttää 12kk elämästään mielummin opiskeluun, harrastuksiin, työssäkäymiseen tai johonkin sellaiseen josta voi hyöytä, nauttia ja sitä kautta kokea elämän arvokkaaksi. Asepalvelus isänmaallisuuden osoittamisena ja elämän kokemuksen rikastajana ei kuitenkaan anna mitään varsinaista valmiutta siviilimaailmaan, vaan ne jäävät täysin tyhjiksi, sillä se miten asiat toimivat sodanaikana, ovat hyvin erilaiset kuin rauhanaikana.

Näin ollen voisimme katsoa, että puolustuvoimien tarjoama koulutus tulisi olla vapaaehtoista, koska se toisi enemmän motivoituneita ja halukkaita tekijöitä, eikä sinne raahautuisi ihmisiä, jotka haluaisivat olla muulla tavoin hyödyllisiä yhteiskunnalle. Asevelvollisuutta pidetään liian korkeassa arvossa, ja siitä puhutaan aina positiiviseen sävyyn, mutta moni sinne menneistä ovat olleet esimerkiksi terveitä niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta palanneet sieltä ihmisraunioina tai eivät ollenkaan.

Yhä enemmän ihmiset arvostavat liberalistisia arvoja, kuten yksilön vapautta ja itsemääräämisoikeutta, missä ajatus siitä, että ketään ei tulisi saada pakottaa valitsemaan tiettyä elämäntapaa tai ajattelua. Myös sodanfilosofiassa on pohdittu ja asetettu kyseenalaiseksi armeijan, sodan sekä militanttisen ajattelun merkitys nyky-yhteiskunnassa. Nykyisin jos joutuisimme konfliktiin toisen maan kanssa, olisi kyse pikemminkin kyber-, ydin- tai biosodasta, jossa ajatus rintamalle värväytymisestä olisi kaukana siitä.

Kuitenkin maailman yhä enemmän globaalistuessa, kansalliset rajat hämärtyvät, eri kulttuurit kohtaavat ja ajatus paremmasta ja yhtenäisemmästä maailmasta muotoutuu koko ajan. Kuten esisokraatikko filosofi Herakleitos aikoinaan ajatteli, ettei aineellisessa todellisuudessa voi olla mitään pysyvää, vaan kaikki on aina jatkuvassa muutoksessa, missä pysyvyys on vain harhaa. Tämä tuhansia vuosia tehty oivallus pitää edelleen paikkansa. Me emme voi siis uskotella enää itsellemme, että asiat pysyvät samoina läpi elämän tai ylisukupolvien ja ovat toimivia nykypäivänäkin, vaan asiat yksinkertaisesti haluavat muuttua ja se meidän on annettava tapahtua.

Äänestäminen Suomessa ja monessa muussakin maassa on ollut yksi demokratian toteutumisen edellytyksiä, joka on valitettavasti laskenut suosiotaan joka vuosi. Äänestäminen on kuitenkin yksi tärkein osallistumisen ja vaikuttamisen keino demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta sitä ei enää kylläkään nähdä kovinkaan tehokkaana. Suomessa meillä toimii edustuksellinen demokratia, missä äänestäjät valitsevat joukostaan edustajia, joilla on valtuudet tehdä päätöksiä kansalaisten puolesta. Yleensä edustuksellisessa demokratiassa edustajat eivät silti ole velvollisia noudattamaan äänestäjiensä tahtoa suoraan ja siten voivat nurinkurisesti vapaasti harkita eli niin sanotusti kääntää takkinsa, jos niin päättävät ja tehdä omat päätöksensä, vaikka ne olisivat ristiriidassa kansan tahdon kanssa.

Monet silti kokevat pystyvänsä vaikuttamaan, vaikka oikeasti kyse on vain oikeuksien luovuttamisesta eliittijoukolle, aivan kuten puhelimeen uutta sovellusta ladattaessa me hyväksymme sen vaatimat käyttöehdot, jolloin luovumme monista oikeuksistamme. Kansa voi kyllä vaikuttaa näihin poliittisiin edustajiin jälkeenpäin, mutta vasta seuraavissa vaaleissa, kestäen seuraukset siihen asti.

Kun vaalit lähestyvät H-hetkeä, alkavat eri puolueiden ehdokkaat kampanijoimaan itseään kuin uutta markkinoille saapunutta tuotetta ja tekevät kaikkensa saadakseen kansan puolelleen. Myös kansalaisten keskuudessa alkaa debatti siitä, ketä tulisi äänestää ja huoli siitä, että aikovatko kaikki varmasti myös äänestää. Vaikka vaalisalaisuus oikeuttaa säilyttämään oman ehdokkaan salassa, ihmisten kesken silti tykätään arvostella esimerkiksi sitä ketä tulisi äänestää, puhua äänestämisestä pakollisena velvoitteena sekä paheksua toisen puolue-ehdokasvalintaa.

Äänestämisen tärkeyttä painotetaan myös toteamalla monesti ”Jos et äänestänyt, et voi valittaa”. Tämä näkökulma on kuitenkin ongelmallinen, koska ilmaisuvapauden takaama kansalaisten oikeus yhteiskunnalliseen kritiikkiin ei oikeastaan liity äänestämiseen. Tämä valittamisen kieltäminen siis näyttää olettavan, että yksilö olisi voinut vaikuttaa äänestyksen lopputulokseen. Kuitenkin äänestämättä jättäminen on samalla tavalla mielipiteen ilmaisemista kuin äänestäminenkin, eikä äänestämisestä voida sinällään puhua velvoitteena. Niin kauan kuin ihmiset suostuvat äänestämään ja uskovat sen toimivan, meidän edustuksellinen demokratia säilyy, emmekä pyri luomaan parempaa mallia tai keinoa saada tehtyä päätöksiä lähempänä kansalaisia.

Edustuksellisen demokratian tilalle on innovaation nimissä esitetty useita eri vaihtoehtoja, joista tunnetuin on deliberatiivinen demokratia, jonka luojana tunnetaan nykyfilosofi Juger Habermas. Demokratiassa ehkä keskeisin ongelma on se, miten eriävät mielipiteet saadaan yhtenäiseksi päätökseksi, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Habermas kuitenkin uskoo, että demokratiassa ongelmallisena pidetyt yleiset eriävät mielipiteet muotoutuvat poliittiseksi tahdoksi, kun käymme julkista keskustelua, jossa jokainen yksilö saisi tuoda esille omia mielipiteitään, ja näin keskusteluun perustuva voima muuttuisi lopulta hallinolliseksi voimaksi, kohti oikeudenmukaisempaa ja tasapuolista päätöstä.

Päätökset siis toteutettaisiin kaikille avoimissa keskusteluissa, johon jokainen kansalainen saa osallistua ja jota johtaisi aina joku puheejohtaja tai aiheen asiantuntija. Äänestämisen sijaista ihmiset kävisivät keskustelua päätettävistä asioista ennen lopullista äänetystä. Ihmiset suostuisivat näihin tehtyihin päätöksiin suopeammin, koska tapa joilla niihin on päästy, on avoin ja kaikille reilua.

Tätä deliberatiiviseksi kutsuttua demokratiaa on pohdittu nykyisen edustuksellisen demokratian tilalle uutena tapana vaikuttaa päätöksiin ja saada aikaan kaikkia tyydyttävät päätökset. Ongelma näissä on kuitenkin se, että ihmisten pitäisi alkaa perehtyä asioihin vapaa-aikana ennen keskusteluita, ja se vaatisi paljon aikaa ja resursseja jokaisen kansalaisen osalta. Siksi nykyisin edustuksellinen demokratia on säilynyt pitkään, koska äänin valitut edustajat perehtyvät päätöksiin ja niihin vaikuttaviin seikkoihin puolestamme, eikä meidän tarvitse käyttää aikaamme niihin. Myös jos kansa käsittelisi jokaista päätettävää asiaa julkisessa keskustelussa, yhteisymmärrykseen pääsemiseen voisi kestää kauan, kun taas pienemässä edustuksellisessa ryhmässä päätökset saadaan toteutettu nopeammin ja asiantuntevammalla otteella. Kaikkia ei voida silti saada tyytyväisiksi, mutta enemmistö riittäneen. Kuitenkin Habermasin teoria antaa huomionarvoista tietoa sille, että nykyinen hallintomuoto ei välttämättä ole kestävä ja tarvitsemme uusia innovatiivisia ratkaisuja parantaaksemme kaikkien yhteistä ja hyvää etua tässä globalisoituvassa maailmassa.

Kun ansaitsemme rahaa työtä tehdessämme, saamme tuottoa sijoituksistamme, myymme asuntomme tai ostamme kaupasta ruokaa, osa siitä hyödystä siirtyy valtioille, jota kutsumme veroksi. Valtion keräämää tuloa eli veroa on yleensä puolustettu oikeutetuksi sillä, että kun maksamme valtiolle ja kunnalle korvausta, me saamme siltä vastineeksi palveluja ja muita hyötyetuja. Ongelman tässä esintyykin se, että ketkä kaikki todella tarvitsevat näitä palveluja? Kaikki? Ei kukaan? Paljon on syntynyt keskustelua esimerkiksi suurituloisten ja pienituloisten välillä, missä Suomen kaltaisessa maassa tulonsiirrot rikkailta köyhille on tyypillinen Robin Hood-ajattelu.

Varakkaammat maksavat suuremman osan palkastaan veroa kuin pienituloiset, ja samalla pienituloisille verotus tuntuu paljon enemmän kuin varakkaammilla. Ongelmallista tässä on kuitenkin se, että kaikki eivät välttämättä tarvitse tai käytä näitä valtion tarjoamia palveluja johon kerätyt verot menevät, kuten yhteiskunnamme varakkain promille. Monien julkisten sektorien palvelut on nykyisin yhä enemmän yksityistettyjä ja osalla varakkaista saattaakin olla hankittuna jopa kaikki palvelut yksityiseltä, mutta siitä huolimatta he joutuvat maksamaan yhteiskunnalle veroa, jotta julkinen puoli pystyy ylläpitämään omia palvelujaan niitä tarvitseville.

Vaikka ajatus yhteisestä hyvästä ja heikompien auttamisesta kuuluu jokaisen kansalaisen ja valtion velvollisuuksiin, niin viimekädessä jokainen meistä vastaa silti omasta elämästään ja selvitymisestään tällä planeetalla. Olisi tietenkin moraalitonta jättää heikot ja köyhät omilleen, varakkaiden pyörittämässä yhteiskunnassa, mutta toisin nähtynä, onko reilua myöskään se, että sitä suuremman leivän tuot pöytään, sitä suuremman palan joudut antamaan pois. Pohjoismaissa elintaso on korkeimillaan kuin koskaan, mutta silti väestö jakautuu tahtomattamme vähävaraisiin ja hyvätuloisiin. Molemmilla on silti tärkeä tehtävä yhteiskunnassa ja siksi niistä ei voitaisi koskaan päästä eroon.

Niin kauan kun työttömyyttä pidetään ainoastaan jonkinlaisena yhteiskunnan syöpänä, työtä ja talouden kasvua välttämättömänä, isänmaallisuutta pyhänä sekä nykyistä hallinto- poliittista vaikuttamisen muotoa toimivana, emme kehity, uusiudu, vaan tukehdumme lopulta omaan vääristyneeseen ajatteluun.

Niin kuin Nikolai Koperinikus aikoinaan mullisti maailmankuvaamme maakeskisestä ajattelusta aurinkokeskeiseen, vaikka erilaiset kirkot, valtiot ja ihmiset pitivät sitä harhauskona, kasvatetaan jokainen maailman jäsen nykyisin tähän ajatteluun. Darwinikin löysi luonnonvalinnan pelkästään havaitsemalla ja seuraamalla ympäristöä ja sen eliöitä, ja sitä kautta päätteli meidän kaikkien elollisten olevan samasta esi-isästä, vaikka myös silloiseen aikaan se oli uhmaus Jumalauskoa vastaan, mutta nykyisin kukaan ei enää pidä tätä väitettä täysin järjettömänä.

Edelliset oivallukset tai löydöt eivät olisi mahdollisesti tänä päivänäkään löytyneet tai nouseet esille, jos meidän ihmisten joukossa ei olisi ollut näitä mahtavia, uskaliaita, uteliaita tutkijoita sekä toisinajattelijoita, jotka kyseenalaistivat sen minkä silmämme valehtelevat ja korvamme uskovat, sekä uskalsivat kulkea omia polkujaan, ennemistön mielipiteistä huolimatta.

Syväajattelu ja jatkuva uusien näkökulmien löytäminen sekä asioiden tarkastelu monipuolisesti että kriittisesti on kaiken lähtökohta. Monet oppivat ja havaitsevat elämänsä aikana erilaisia asioita, tapoja, uskomuksia, menetelmiä, mutta harvemmin pohtii niiden todenperäisyyttä. Näkökulman vaihtamisen taito on syväajattelussa erityisen tärkeää, sillä se ei jätä meitä jumittamaan yhdenlaiseen tapaan ajatella, vaan se mahdollistaa rikkaimman ja luovimman tavan ymmärtää asioita maailmassamme.

Kiitos!

A.D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *